Pääkirjoitus 28.11.1999:
Toivon ja tuen antaminen kirkon
hyvä sanoma myös 2000-luvulla

Arkkipiispa Jukka Paarman mielestä vanhempien tukeminen kasvattajina on kirkon päätehtäviä ensi vuosituhannella.
Arkkipiispa Jukka Paarman mielestä vanhempien tukeminen kasvattajina on kirkon päätehtäviä ensi vuosituhannella.

Kaikenlaisen millennium-hössötyksen keskellä erottuu muuan instituutio, jolla on tavallaan alkuperäinen "tekijänoikeus" vuosituhannen vaihteen juhlintaan. Kristillinen usko ja sen yhteisöksi syntynyt kirkko palaa alkavana riemuvuonna tavallista syvällisemmin juurilleen Nasaretin kaupunkiin.

Kahden vuosituhannen takainen Betlehem on ajallisesti kaukana, mutta sisällöllisesti aina yhtä lähellä. Silti ei ole yhdentekevää, kuinka nasaretilaisen perintöä hoidetaan.

Arkkipiispa Jukka Paarma kertoo lehtemme haastattelussa, että luterilaisessa kirkossa pohdittiin pitkään, mitä kristillinen sanoma on juuri tämän ajan ihmiselle. Päädyttiin toivoon. Riemuvuonna 2000 kirkko haluaa välittää erityisesti toivon sanomaa.

Voi tietysti kysyä, mihin tämän verrattoman edistyneen ajan ihminen toivoa tarvitsee. Eikö meillä jo ole viikottainen lottoarvontamme, jonka päävoittoa hartaina yhä uudestaan odotamme. Eikö meillä ole aineellinen vaurautemme, johon meidän ei enää tarvitse kaivata mitään lisää.

Eikö inhimillinen kehitys toisen vuosituhannen kynnyksellä ole yltänyt korkeuteen, jossa ihminen itse viimein on kaiken mitta. Yksilön vapaus valita tiensä, etunäkökohtansa, jopa arvonsa on suurempi kuin koskaan. Joka päivä edessä aukeavat loputtomat mahdollisuudet ottaa, saada ja saavuttaa, hyötyä ja menestyä.

Ensimmäistä vuottaan Turun ja Suomen arkkipiispana toimiva Paarma on eri mieltä. Tavallisten ihmisten yhteydenotoista on välittynyt arjen todellisuus, jossa aineellinen hätä ja henkinen huoli lyövät kättä toisilleen.

Vaikka Suomessa on lamavuosien jäljiltäkin verraten korkea sosiaaliturva, verkossa on liikaa ihmisen mentäviä silmiä. Sitä osoittavat Paarman mukaan jatkuvasti pitkinä pysyvät jonot kirkon ruokapankkien edustoilla. Erityisesti häntä huolestuttaa pitkään työttöminä olleiden elämäntilanne.

Työttömyys ei koettele ihmistä vain taloudellisesti. Se oireilee henkisenä ja sosiaalisena pahoinvointina, repii vanhempien ja perheiden ihmissuhteita. Lopulta koko olemiselta alkaa huveta merkitys. Menee usko tulevaisuuteen, menee toivo.

Modernina piispana Paarma ei ala pitää laumalleen tuomion täyteistä saarnaa ajallisista taakoista, joista tuonpuoleisen odotus vapauttaa. Hän opastaa ihmisiä löytämään uudelleen yhteisöllisyyden arvon.

Itsekeskeisen "minä" -asenteen Paarma soisi vaihtuvan "me" -katsantoon. Kun muista piittaamaton ottaminen ja vaatiminen alkaa tehdä tilaa antamiselle, tiukka yksityisyyden vartiointi yhteisvastuulle ja surujen, ilojen kokemusten jakamiselle, arjen raskaskin elämä voi jäsentyä yksilöä eheyttävällä tavalla.

Uljaan aikamme ihmistä kalvaa sosiaalisen irrallisuuden, mihinkään kuulumattomuuden kokemus. Kristillisellä kirkolla on vankasta arvopohjastaan lähtien kaikki edellytykset edistää yksilöä tukevan yhteisöllisyyden ylösnousemusta.

Pitämällä ovensa auki niillekin, jotka eivät täytä ainoan oikean uskon kriteerejä, luterilainen yhteisö toteuttaa myös uudella vuosituhannella parhaiten toivon sanomaa.