Havaintoja-kolumni/Raimo Vahtera
Älä tapa, uskollakaan

De kun asudda däällä Dukholman Sodomasa ja Komorasa, keskellä syndiä ja rieddaudda...

Vanhalaestadiolaisen saarnamiehen avaussanat tulevat mieleeni usein, kun puhe kääntyy lujaan uskoon.

Luja usko on vahva asia, vaikka se olisi hiekalle perustettu.

Saarnamiehen ystäväperhe uskoi väkevästi, että pienet lapset oppivat ensikielenään puhumaan hepreaa, jos saavat olla keskenänsä eikä kukaan aikuinen solkkaa omaa kieltään lasten kuullen.

Luja usko on tervettä, paitsi jos se on sairasta.

Vuorisaarnan henkeen rakentuva usko on hyvä asia, kutsuu asianomainen uskoaan millä nimellä tahansa.

Kun erilaiset sananselittäjät ja raamatulliset välimiehet pääsevät kehittämään omista harhoistaan dogmeja, jotka uskonveljet ja -sisaret ottavat kirjaimellisesti, liikutaan vaarallisilla alueilla.

En tarkoita mitään irlantilaistyyppistä pommilähetystyötä, vaan meikäläistä arkea.

Otan esimerkin.

Synnyttämistä pidetään turvallisena toimena. Nykyaikainen lääketiede synnyttämiseen valmentavine neuvoloineen takaa sen, että kaikki sujuu.

Keskosetkin kyetään nykytekniikoin pitämään hengissä ja saadaan varttumaan vauvoiksi.

Suurin riski on synnytyksessä mukana oleva isä, jonka ainut tehtävä on pitää äitiä kädestä.

Tämä on laajalti vallitseva mielikuva. Synnytyssalien totuus on toisenlainen.

Kaikki synnytykset eivät ole helppoja, saati yksinkertaisia. Hartaasti odotettu pienokainen ei pullahdakaan aina ilmoille niin kuin pitäisi.

Joskus istukka irtoaa ennen aikojaan ja aiheuttaa runsaan verenvuodon, joka muuttaa turvallisen synnytyksen hätätilaksi.

Istukan ja napanuoran kautta vauva on yhteydessä äidin verenkiertoon. Kytkös on kuin Häkkisen formulassa, kun sen bensatankkia täytetään hätäisellä varikkokäynnillä. Ongelmat syntyvät, kun yhteys katkeaa väärin, odottamattomasti.

Äidissä on viitisen litraa verta. Ilman nykylääketiedettä äiti vuotaisi kuiviin.

Aiemmin lääketieteessä käytettiin veren vuodattamista hoitokeinona. Suonenisku oli keinona niin rankka, että sana jäi elämään.

Tunnetuin lääkäreidensä käsittelyyn kuollut lie Englannin kuningas Kaarle II, joka menehtyi suoneniskentään, oksennuslääkkeisiin, peräruiskeisiin ja muuhun sen ajan tehohoitoihin.

Oletetaan, että vuotava äiti kuuluu uskontokuntaan, joka ei salli verensiirtoa.

Joissakin tapauksissa äiti vuotaa yli kymmenen litraa verta synnytyksen vaikeassa jälkioperaatiossa. Äidin oma veri ei riitä. Vieras veri virtaa ja pitää äidin elintoimintoja yllä, kun oma loppuu.

Jos vierasta verta ei voi antaa, äiti voi menehtyä.

Ongelma on vaikea lääkärille ja isälle. Äidin asema on parempi, hän ei ole useinkaan tajuissaan.

Jonkun onnettoman tulkitsijan käsittämätön sääntö aiheuttaa ongelmia, joita ei tarvitsisi olla.

Äitejä ei menehdy niin usein kuin voisi olettaa. Käytäntö on armeliaampi.

Verensiirto voidaan tehdä mutta siitä ei tehdä numeroa. Operaation jälkeen eletään kuin verta ei olisi siirrettykään. Äiti ja lapsi voivat hyvin.

Jos olisi oltu tinkimättömiä, äiti olisi menehtynyt.

Voisi sanoa, että järki voitti uskon. Sen soisi voittavan niin, että poikkeuksesta, jossa verta ei siirretä vaikka siirretäänkin, voisi tulla hyväksytty käytäntö.

Huumeäidit ovat kasvava ongelmaryhmä tämän päivän synnytyssaleissa.

Huumehoureissaan he tuskin aina tietävät edes olevansa raskaana. Kaikkien aineiden nauttijoina lääkkeiden vaikutusta heihin on vaikea ennakoida. Joskus kipu ei lienny mutta harhat kasvavat.

Raivo- ja muissa tiloissaan he ovat vaaraksi itselleen ja hoitohenkilökunnalle.

Pakko ja varsinkin pakkohoito ovat sanoja, jotka kavahduttavat kaikkea suvaitsevaa yhteiskuntaamme.

Huumeruiskuun koukkuun jäänyt raskaaksi todettu nainen pitäisi saada pakkohoitoon. Äidille se on velvollisuus, lapselle oikeus.
Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.