Pääkirjoitus 19.11. 1999:
Tavallisten ihmisten taakka ei
näy pankkikriisin loppuluvuissa

Eduskunta on saanut loppuselvityksen rauhan ajan kenties syvimmän talousahdingon ja 90-luvun pankkikriisin rahallisista menetyksistä.

Pankkitukeen on huvennut keskuspankin ja veronmaksajien varoja suhteellisesti yli kaksi kertaa enemmän kuin Suomi maksoi aikanaan sotakorvauksia. Summa on huikea, mutta ei kerro paljoakaan siitä taakasta, jota kriisin jalkoihin jääneet tavalliset ihmiset kantavat vielä pitkälle tulevaisuuteen.

On kiintoisaa jälkikäteen tarkastella, miten vuosikymmenen alussa käsiin räjähtäneen tragedian osapuolet rooleistaan selviytyivät.

Kuilun partaalle ajautunut pankkijärjestelmä jäi pystyyn, tosin nyttemmin rakenteiltaan perinpohjin muuttuneena. Sen pelastamisesta tehtiin Ahon porvarihallituksessa 1991 poliittinen linjaratkaisu, jonka nojalla rahalaitoksille on maksettu valtion tukea ja takauksia nettomääräisesti yhteensä 48 miljardia markkaa.

Pääosa tuesta upposi säästöpankkileirin pohjattomaan säkkiin. Kun muut, Merita etunenässä ovat korostaneet maksaneensa myöhemmin kaiken takaisin, ne unohtavat, että hädän hetkellä valtion apuun tulo oli niille elinehto. Unhoon näyttää niin ikään jääneen, että valtiolta jäi perimättä pääomasijoituksista noin 1,8 miljardin markan korot.

Ongelmapankkien ammatti- ja luottamusjohtajia on yritetty panna vastuuseen tekemisistään juridista tietä. Käräjöintien saldo ei ole ollut positiivinen juuri muille kuin asianajajille. Useimmat jutut ovat rauenneet vastaajien eduksi. Jopa suurimpina syyllisinä pidetyt wegeliukset ja sundqvistit on vapautettu pitkissä ja valtiolle hyvin kalliiksi käyneissä prosesseissa.

Paljon tuloksekkaampaa ei ole ollut kiistely poliittisen ja talouspoliittisen vastuun kantajista. Pankkikriisiä edelsivät rahamarkkinoiden vapautuminen, idänkaupan romahdus ja talouden suhdannemuutos, joihin ei osattu ajoissa reagoida. Kasinopelikauden vauhtiin sokeutui muiden mukana Harri Holkerin sinipunahallitus, jonka valtiovarainministeri Erkki Liikanen hoitaa nyt komisaarina EU:n teollisuuspolitiikkaa.

Ahon hallituksen päätöstä puolustaa pankkijärjestelmää viimeiseen asti on pidetty yleensä oikeana ratkaisuna myös jälkimaailman viisastenkerhoissa. Kritiikkiä ovat aiheuttaneet lähinnä sellaiset kriisinhoidon käytännön yksityiskohdat kuin Suomen Säästöpankin pilkkominen 1993 ja kovin turhauttaviksi osoittautuneet pankkioikeudenkäynnit.

Pankit, pankkiirit, puolueet ja poliitikot tuntuvat selvinneen vuosikymmenten pahimmasta kurimuksesta suhteellisen vähin vammoin. Valitettavasti samaa ei tohdi sanoa niistä tuhansista ylivelkaantuneista, takausvastuiden painamista, työpaikkansa menettäneistä ja yrityksensä vararikossa hukanneista, joiden kohtaloa voi pankkikriisin lopputilityksen luvuista vain arvailla.

Vaikka loputon syyllisten etsiminen on kansakunnan henkisten voimavarojen haaskaamista, koko pankkikriisi oli turha kokemus, ellei siitä kyetty myös jotakin opiksi ottamaan. Ikävä vain, että oppi on ollut sisällöltään vähemmän positiivinen.

Moni joutui kantapää kautta huomaan, ettei taloudellisessa toiminnassa kannata luottaa vieraan neuvoon. Ei varsinkaan yhteiskunnan viisaiden talousasiantuntijoiden ja -päättäjien.