Rivien välistä -kolumni/Juhani Heimonen:
SOS, lapsia Kaarinaan

Harva sosiaalialan hanke on ollut yhtä kaikilta kaivattu ja haluttu kuin uusi SOS-lapsikylä.

Suomen viidennen lapsikylän sijoituspaikasta kilpaili kertoman mukaan lähes sata kuntaa ja kaupunkia eri puolilta maata.

Lounais-Suomessa laitosta mielivät itselleen ainakin Turku, Masku, Pöytyä ja Uusikaupunki.

Pisimmän korren veti lopulta Kaarina, jonne noin 45-paikkainen kylä on päätetty rakentaa.

Kuten kaikki oppivelvollisuuskoulunsa käyneet hyvin tietävät, SOS-toiminta alkoi toisen maailmansodan jälkeen Itävallassa.

Nuori lääketieteen opiskelija Hermann Gmeiner halusi löytää uudenlaisen tavan huolehtia sodan jaloissa orvoiksi jääneistä lapsista.

Hän tuli siihen tulokseen, että paras tapa auttaa turvattomia oli tarjota heille mahdollisimman paljon normaalia kotia ja perhettä muistuttavat kasvuolosuhteet.

Gmeiner käynnisti varojen keruun ja onnistui siinä niin hyvin, että ensimmäinen SOS-lapsikylä valmistui Imstin kaupunkiin vuonna 1949.

Viidessä vuosikymmenessä Hermannin ideasta on kutoutunut maailmanlaajuinen lastenhuollon verkosto, joka käsittää 371 kylää 128 maassa.

Suomessa SOS-työtä on tehty vuodesta 1962. Kylät sijaitsevat Espoossa, Punkaharjulla, Vihannissa ja Ylitorniolla.

Kaarinassa kaupungin päättäjät ottivat kolme viikkoa sitten suut messingillä vastaan tiedon siitä, että tiukassa kilvassa oli saatu voitto kotiin.

Koriston kaupunginosaan parin vuoden kuluessa rakentuva uusi SOS-lapsikylä koostuu kahdeksasta omakoti- ja yhdestä yhteiskäyttötalosta. Kerrosneliöitä tulee kaikkiaan 2600.

Rakentamisen kustannuksiksi arvioidaan noin 30 miljoonaa markkaa. Pysyviä työpaikkoja syntynee jopa kolmekymmentä.

Kaupungille kylä tietää lisää veronmaksajia, miljoonan markan edestä kunnallisteknisiä maksuja ja runsain määrin good williä eli myönteisen imagon rakennusaineita.

Suotta ei koulutoimenjohtaja Merja Lehtonen tuoreeltaan hehkuttanut johtamansa hallinnonalan väelle: Tuntuu hienolta olla kaarinalainen!

Vaan, kuinka sitten kävikään?

Suvaitsevaisuus on inhimillisesti ottaen aika suhteellinen suure.

Vierasmaalaisia, orpoja, vammaisia, köyhiä, kodittomia ja muita epätavallisia kohtaan osoitetaan auliisti myötätuntoa - paitsi kun heitä alkaa ilmaantua peninkulmaa omaa reviiriä lähemmäs.

Aivan sympatiasta sakeanaan ei tainnut ollut ilmapiiri Kaarinan Hovirinnan koulussa kaksi viikkoa sitten, kun SOS-lapsikylästä järjestettiin yleisölle tiedotustilaisuus.

Jos paikallislehden uutisointiin on uskomista, tunnelmat olivat pikemminkin kylmäkiskoiset, ellei peräti lynkkausmielialan läpi tunkemat.

Koristolaiset olivat kaupunginisille kerrassaan käärmeissään koko projektista. He tiukkasivat vastauksia moniin mieltään polttaviin kysymyksiin.

Miksi asian valmistelusta ei ollut informoitu ajoissa asukkaita? Miksi SOS-lapsikylä sijoitetaan kulttuuri- ja virkistysalueeksi kaavoitetulle alueelle? Millä valtuuksilla tontin myynnistä oli päätetty? Miksei lapsikyläsäätiölle kelvannut sille alunperin tarjottu Vättilän tontti?

Toiminnanjohtaja Seppo Sauron mukaan Vättilä ei ollut säätiön tarkastelussa edes toisella sijalla. Koristo haluttiin "rakennetun ympäristön ja palvelujen läheisyyden vuoksi".

Sauron vastauksesta voi päätellä, että kylän sijoituspaikan valinnassa ovat vallinneet todella ostajan markkinat.

Ehtoja eivät ole asettaneet kunnat, vaan etupäässä säätiön edustajat.

Pientalovaltaisen Koriston joillekin asukkaille lapsikylä tuntuu olevan uhka, jonka rinnalla Ilmestyskirjan petokin kalpenee.

Kalliilla hinnalla laatualueelta hankitut talot ja tontit menettävät kuulemma romahduksessa arvonsa, kun viereen "tuodaan asukkeja, joiden biologisten vanhempien alkaessa liikkua seudulla ei enää uskalla antaa lastensa olla yksin pihallakaan".

Moiset puheenvuorot epäilemättä kielivät paitsi syvästä tietämättömyydestä myös keskiaikaisesta asenteesta, jota ei hevin muuksi muuteta.

Aina kannattaa kuitenkin yrittää. Tähänastista avoimempi suhtautuminen myös kyläsäätiön taholta voisi tehdä terää.
Kirjoittaja Juhani Heimonen on Turun Sanomien pääkirjoitustoimittaja.