Jatulintarha-hanke voi hämärtää
aidon ja jäljitelmän rajaa

Turku 2011 -säätiö julkisti toukokuussa Nummen keskuspuistossa Loikkaa leikkiin – juokse jatulintarhaan -hankkeen. Kirjoittaja toivoo, että projekti pystytään viemään päätökseen yhteisymmärryksessä museoviranomaisen kanssa.
Turku 2011 -säätiö julkisti toukokuussa Nummen keskuspuistossa Loikkaa leikkiin – juokse jatulintarhaan -hankkeen. Kirjoittaja toivoo, että projekti pystytään viemään päätökseen yhteisymmärryksessä museoviranomaisen kanssa.

Turun Sanomissa on käyty keskustelua Turun kulttuuripääkaupunkihankkeen yhteydessä toteutettavasta projektista, jossa koululaiset ohjattaisiin rakentamaan kotinurkilleen jatulintarhoja eli pakanuuden ajasta juurensa johtavia saariston sokkelolatomuksia. Kritiikkiä koko hanketta kohtaan on esittänyt arkkitehti Viri Teppo-Pärnä (TS 1.8.).

Museomiehen kannalta hanke on sikäli ongelmaton, ettei muinaismuistolaissa ole mitään mainintaa vanhan mallin mukaan tehtävistä epäaidoista muinaisjäännöksistä. Hankkeelle näyttääkin olevan museoviranomaisen suostumus kunhan jäännökseen käytetyt kivet merkitään niin, ettei niitä voi sekoittaa aitoihin jatulintarhan kiviin.

Viri Teppo-Pärnän huoli on kuitenkin perusteltu. Ei ole ollenkaan varma, että tämä muinaisjäännösten rakentelu pysähtyy tähän. Seuraavaksi voidaan ryhtyä tekemään kalliomaalauksia tai riimukirjoituksia eikä ole ollenkaan varmaa, että kaikki toimijat viitsivät nähdä vaivaa tuotostensa asianmukaiseksi merkitsemiseksi.

Mitään lupaa tuo toiminta ei edellytä. Tulevaisuudessa voi olla hyvin vaikea ratkaista, mikä jatulintarha ja riimukirjoitus on aito ja mikä vain nykyihmisen leikkiä.

Omat kokemani valaisevat mahdollisesti syntyviä ongelmia. Aloittaessani arkeologian opintojani 1960-luvulla joudun tutustumaan muun muassa jatulintarhoihin. Sellaisia oli nähtävissä kesäpaikkamme ympäristössä ja tämä jatulintarhoihin kohdistunut mielenkiinto sai pikkuveljeni rakentamaan sellaisen.

Turun yliopiston tutkijaryhmä löysi tämän jatulintarhan 1980-luvulla ja oli jo kirjaamassa sitä muinaisjäännökseksi, kun sattumalta minun kanssani käydyissä keskusteluissa tutkijoille kävi ilmi asian todellinen laita. Tätä veljeni rakentamaa jatulintarhaa oli ehtinyt sitä ennen käydä tutustumassa edustava joukko kansalaisia.

Kritiikkiä vastaan on puolustauduttu muun muassa sillä, ettei jatulintarhoja aiotakaan tehdä alunperäisen näköisiksi. Nimenomaan Itä-Suomessa tilanne on kuitenkin se, että jatulintarhoiksi on hyväksytty ihmisen tekemiä latomuksia, joilla ei ole tarkkaan ottaen tätä sokkelolatomusrakennetta. Lopputulos on mielestäni se, että koko projekti hämärtää lain suojelemien muinaisjäännösten ja modernien muinaisjäännösjäljitelmien rajaa.

Asiaan liittyy puhtaiden muinaisjäännösten suojelukysymysten ohella kysymys arkeologiasta kotiseutuharrastuksen tai matkailun osana. Nykyihmiselle ei tahdo riittää se, että käydään katsomassa joitain Suomessa usein vaatimattomilta näyttäviä muinaisjäännöksiä. Nykyihminen ja erityisesti nuori kaipaa toimintaa, mutta onkohan tämä jatulintarhojen rakentaminen sellaista. Aktiviteettia se tarjoaa vain pariksi päiväksi ja tuskin nykylapset haluavat ruveta leikkimään piiritansseja sokkelolatomuksessa kuten jatulintarhoilla on ilmeisesti alunperin tehty.

Viri Teppo-Pärnä on myös oikeassa siinä, että jatulintarhat liittyvät Etelä-Karjalaa ja Pohjanmaata lukuun ottamatta saaristoon. On vähän outoa jos arkeologian harrastuksessa ei pitäydytäkään paikalliseen perinteeseen.

Voi olla, että tämä jatulintarhaprojekti pystytään viemään päätökseen yhteisymmärryksessä museoviranomaisen kanssa. Tosiasia on kuitenkin se, ettei mikään velvoita toimimaan yhteistyössä museoviranomaisen kanssa, jos joku haluaa jatkaa tällaisten muinaisjäännösjäljitelmien tekoa. Tilanne voi pahimmillaan johtaa täydelliseen kaaokseen, varsinkin kun maallikkojen piirissä on aina niitä, jotka haluavat tehdä pilaa tutkijoiden kustannuksella.

Jukka Luoto, dosentti, arkeologia