Ymmärrän täysin, ettei 80-vuotias kauppakorkeakoulun ansioitunut laskentatoimen professori Pekka Pihlanto (TS 4.12.) ymmärrä, mitä peruskoulussa tällä hetkellä tapahtuu. Minäkin, 57-vuotias, tarvitsisin välillä tulkin, joka kertoisi, mistä oppilaat oikein puhuvat.

Mielenkiintoista, miten uudesta opetussuunnitelmasta nostetaan aina nämä kaksi, ilmiöoppiminen ja digiloikka, esille. Siellä olisi paljon muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi henkilökohtainen oppimispolku.

Helsingin yliopiston tutkimus väitti uusien opetusmenetelmien heikentäneen oppimistulosta. Se on hassua, koska uudet menetelmät alkoivat alakoulun puolella vasta kaksi vuotta sitten. Ei taida olla mahdollista. Jatkossakin on turha mitata vanhoilla mittareilla (Pisa) uusia asioita.

Digiloikassa oppilas vastaa tunnilla kymmeniin kysymyksiin saaden välittömästi palautteen, menikö oikein vai väärin. Minun perinteisesti vetämällä tunnillani oppilas hyvässä lykyssä saa vastata pari kertaa, suurin osa ei ollenkaan.

Tietokone on uskomattoman tehokas vaikkapa äidinkielen, matematiikan ja englannin harjoituksessa. Opetusosio on yleensä edelleen opettajan hommia.

Ilmiöoppimisessa oppilas tutustuu vähän laajemmin asiaan, mikä häntä kiinnostaa. Suomeksi sanottuna se voi tarkoittaa vaikka koiraa tai viikinkejä.

4-luokkalainen oli kolme tuntia hiljaa ja räpläsi kännykkäänsä. Hän käytti Kinemaster-toimintoa, jossa hän yhdisti kymmeniä Googlen kuvia videoksi, lisäsi tekstin ja taustamusiikin. Lopputulos oli 7 minuutin opetusvideo Tukholmasta, jonka olisi voinut näyttää missä tahansa.

Samaan aikaan toinen rakensi legoista Norjan öljytornia, seuraava maalasi taulua Heklasta, yksi leipoi massasta Islannin hevosta.

Sanoisin, että he olivat elementissään ja oppivat. Samassa rytäkässä tuli opittua vähän itseohjautuvuutta, kun sai itse päättää, mihin pohjoismaiseen asiaan tutustuisi ja millä tavoin. Ei tässä sen kummallisemmasta ole kyse.

Opettajalla on edelleen vastuu joka hetki.

Olemme koulumaailman yhdessä suurimmassa murroksessa juuri nyt. Joku irvileuka on sanonut, että hautausmaan paikan siirtäminenkin on helpompaa kuin koulun muuttaminen. Tämä laiva kääntyy hitaasti. Suurta muutosta edeltää aina sekasorto.

Olemme nyt siinä. Osa on jo ymmärtänyt, missä mennään, osa vasta opettelee. Virheitä tulee ja ne korjataan.

Oma suosikkiaiheeni on henkilökohtainen polku. Opetussuunnitelmassa on lause: jokaisella oppilaalla on oikeus täyteen potentiaaliin. Tässä riskiryhmän lapset otetaan paremmin huomioon kuin koskaan ennen. Jokaisella on oma polku.

Jos et kykene henkisten painolastien takia oppimaan tai et ole vielä siinä kypsyysvaiheessa, että oppisit, ei annetakaan nelosvaroitusta vaan lisää aikaa. Kaikkien ei tarvitse oppia kaikkea yhtä aikaa.

Vanhassa systeemissä suollamme 9-luokalta ulos nuoria, joiden keskiarvo on jäätävän huono. Olemme tehneet selväksi, että hän ei opi, eikä pärjää. Hän tuntee olevansa huono ja inhoaa oppimista.

Joka päivä jää Suomessa seitsemän nuorta eläkkeelle mielenterveyssyistä. Tutkimuksen mukaan yksi syy mielenterveyden järkkymiseen on oppimisvaikeudet. Meillä on myös 70 000 syrjäytynyttä, joista moni väittää syrjäytymisen johtuvan koulusta.

Meidän on pakko muuttaa koulusysteemiä. Voi näyttää hetken siltä, ettei oppimista tapahdu yhtä tehokkaasti kuin ennen mutta entäpä, jos lapsen ja nuoren itsetunto paranee sillä, ettei sitä nelosta sieltä annetakaan heti, kun ei opi vaan hän saakin oppia asian itselleen sopivammalla tavalla tai hän voi valita suurryhmän kolmesta opettajasta juuri sen, jota hän ymmärtää parhaiten.

Mitä, jos meillä 10 vuoden päästä onkin motivoituneempia opiskelijoita, jotka ymmärtävät, että on niin monta tapaa oppia kuin on ihmistä? Että jokainen oppii omaa tahtia? Että minä en olekaan tyhmä? Se riski siinä on.

Maarit Korhonen

Vuoden luokanopettaja 2016