Asevelvollisuus ei sovi
rajan takaisiin sotiin

TS/Jori Liimatainen<br />Nykyinen asevelvollisten kouluttaminen ja kertaaminen antavat valmiuden toimia suunnitellun tehtävän toteuttamiseksi, mutta ei valmiuksia taisteluun ammattiväen rinnalla vieraalla maaperällä, sanoo kirjoittaja.
TS/Jori Liimatainen
Nykyinen asevelvollisten kouluttaminen ja kertaaminen antavat valmiuden toimia suunnitellun tehtävän toteuttamiseksi, mutta ei valmiuksia taisteluun ammattiväen rinnalla vieraalla maaperällä, sanoo kirjoittaja.

Syksyn kylmät lämmittävät keskustelun tulevista turvallisuuspoliittisista ratkaisuista EU:n uuden perussopimuksen ja tulevan puolustusselonteon vauhdittamina. Puheita on pidetty mm. EU:n puolustusytimeen liittymisestä ja rauhanturvalain väljentämisestä niin, että kriisinhallintaan osallistuvat joukkomme voisivat sotia myös EU:n mandaatilla pelkän YK:n alaisen ja vain itsesuojelun mahdollistavan aseenkäytön ja rauhanturvan terästämiseksi.

Ongelmana on asevelvollisuuteen perustuva puolustuslaitosjärjestelmämme, joka edellyttää jokaisen suomalaisen osallistumista vain oman maan puolustamiseen. Asevelvollisuuteen perustuvan, koko maan kattavan ja kaikkiin kriisivaihtoehtoihin varautuvan järjestelmän taustalla on vahva identiteetti, tahtotila ja velvollisuus, joka ei hevin taivu kalistelemaan aseita epämääräisin syin. Demokraattisessa kontrollissa olevaa järjestelmää vieroksutaan maailmalla eikä uskota sen sopivan toimintaan palkka-armeijoiden rinnalla.

Liittoutumisesta tai kriisinhallinnan terästetyistä tehtävistä puhuttaessa törmätään aina asevelvollisuuden rajoihin, siihen, että laki puolustusvoimista puhuu vain oman alueen puolustamisesta ja kouluttautumisesta siihen.

Nykyinen koulutus ja kertaaminen antavat valmiuden toimia suunnitellun joukon ja sen tehtävän toteuttamiseksi, mutta ei valmiuksia taisteluun ammattiväen rinnalla vieraalla maaperällä, kyseenalaisten päämäärien mukaan.

Suomessa äskettäin vieraillut Naton korkea virkamies sanoi, että Suomen mahdollisen liittoutumisen ja sen mukaisten tehtävien kannalta asevelvollisuus on ongelma ja että aika on ajanut vanhan järjestelmän ohi. Samaa ajatteli aiemmin täällä käynyt Naton pääsihteerikin, vaikka totesi asevelvollisten korkean laadun ja järjestelmän sopivuuden kansallisiin tehtäviin.

Näyttää olevan vaikea myöntää ja vielä vaikeampi ymmärtää, ettei asevelvollista varusmiestä tai kerran kerrannutta reserviläistä voi käskeä vieraalle maalle ja sotimaan koulutusta vastaamattomiin oloihin. Reserviläisiä voidaan toki löytää koviinkin tilanteisiin, mutta kuka kantaa vastuun, jos väkeä alkaa kuolla riittämättömien valmiuksien seurauksena? Innostuneita ammattitappajia koulutetaan maailman kriiseihin, mutta ei meillä, eikä vähälukuisesta ja koulutukseen sitoutuvasta kantahenkilökunnastakaan riitä väkeä.

Ruotsin ei eurolle heijastaa laajemminkin maan halua säilyttää kansakunnalle tärkeiden asioiden päätäntävalta kotimaassa. Tästä voitaneen tehdä myös se johtopäätös, että Ruotsi tuskin tulee edes harkitsemaan liittoutumisvaihtoehtoa nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Turvallisuusasioissa naapurukset jatkanevat liittoutumattomuuden tiellä, niin Naton kuin EU:n puolustusytimenkin osalta, tuntien yhteistä vastuuta Pohjolan turvallisuudesta.
Lars-Olof Fredriksson
Äänekoski