Ei kaikkia tunteita voi
näyttää julkisesti

Terapeutti Olavi Noronen kirjoitti itkemisen parantavasta voimasta. Hyvän asiansa hän oli kuitenkin verhonnut miesten syyllistämisen varjoon. Syyllistäminen ei käynnistäne ihmisessä parantavaa prosessia, vaan vastustuksen.

Terapeutti tietää hyvin, että emme me synny tänne asenteet mukana. Se fakta, että syntyessäni olen saanut kehoni osaksi testosteronia tuottavat rauhaset, ei tee minusta huonoa, eikä kykenemätöntä herkkiin tunteisiin. Ennen vanhaan maalla äidit hoitivat lapset. Avioeroissa miehen on käytännössä mahdotonta saada lapsia asumaan luokseen. Siis äitien antamat asenteet ovat useimmiten se keskeinen osa poikalapsen elämää, joka määrää sallitut rajat. Moni äiti ja isä viestivät miehisen väkivallan, vahingoittamisen ja satuttamisen, olevan (amerikkalaisissa) elokuvissa hyväksyttävää. Miehen pitää nauraa raakuudelle ja itselleen, itku ei siihen malliin sovi.

Julkisella paikalla itkemisen tarpeellisuus rajoittunee erityisiin tapauksiin, kuten läheisen kuolema. Koen itkemisen kotona ymmärtävän ihmisen vieressä tai yksin paremmaksi. Julkisesti joudut aina enemmän ja vähemmän riepoteltavaksi. Yleisönosastoonkin voi halutessaan kirjoittaa nimimerkillä antaakseen muille ajateltavaa joutumatta joidenkin ymmärtämättömien ihmisten silmätikuksi. Ei se ole pelkoa, vaan pyrkimystä rauhaa, omaa rauhaa, kohti. Ja jätetäänhän julkisesti mielellään agressiivisetkin tunteet purkamatta.

Viittaamassani mielipiteessä kysyttiin keinoja edistää tunteitten kokemista. Yhä useammat löytävät itsestään herkkyyttä ja tietoisuutta filosofisen perustansa säilyttäneistä itämaisista itsen kasvatusmenetelmistä tai (ns. sisäisistä) kamppailutaidoista, joissa tutkitaan mieltä ja kehoa ilman terapeuttisen ulottuvuuden alleviivausta.
Yksikseni itkeskelen