Itkemällä kohti maailmanrauhaa?

Lehtikuva<br />Itku on luonnollinen surun, murheen ja tuskan ilmenemismuoto, miksi miehille tunteiden ilmaisu on vaikeampaa kuin naisille, pohtii kirjoittaja. Hän uskoo tunteiden näyttämisellä olevan laajempaakin merkitystä, se on yksi tie kohti maailmanrauhaa.
Lehtikuva
Itku on luonnollinen surun, murheen ja tuskan ilmenemismuoto, miksi miehille tunteiden ilmaisu on vaikeampaa kuin naisille, pohtii kirjoittaja. Hän uskoo tunteiden näyttämisellä olevan laajempaakin merkitystä, se on yksi tie kohti maailmanrauhaa.

Tapoja, joilla jonakin päivänä voisimme nykyistä enemmän lähestyä maailmanrauhaa on monia, lukuisia. Yksi niistä voisi olla se, että miehet sallisivat itselleen ahdistuksen, surun ja tuskan aidon ilmaisun.

Suomalaisen iltapäivälehden (8.9.) mukaan YK:n pääsihteeri oli kertonut ranskalaiselle Le Monde -lehdelle, kuinka hän oli itkenyt, kun hän Suomessa vieraillessaan sai kuulla ystävänsä Sergio Vieira de Mellon kuolleen pommi-iskussa Bagdadissa. Annan oli myös kertonut, kuinka presidenttimme Tarja Halonen oli myötätuntoisesti lohduttanut surevaa Annania.

Kuinka moni - tai harva - tulikaan ajatelleeksi, että itkemällä ja kertomalla itkemisestään YK:n pääsihteeri tälläkin tavoin saattoi kylvää joidenkin miesten mieleen siemenen, joka voi jonakin päivänä versoa yhden niistä lukuisista oksista, joille maailmanrauha voisi rakentua.

Me miehet olemme satoja ja tuhansia vuosia tunteneet menettämisen, luopumisen ja pelkäämisen tuskaa - mutta mitä olemme teheneet niille tunteille? Olemme kieltäneet ne, tukahduttaneet ne ja paenneet niitä kääntämällä ne ylpeydeksi, sitomiseksi, omistamiseksi, vallan tavoitteluksi, toisten ihmisten, eläinten ja luonnon alistamiseksi sekä välinpitämättömyydeksi, sivuuttamiseksi, kovuudeksi, kostoksi, väkivallaksi, toisten ja/tai oman terveyden tai elämän tuhoamiseksi.

Huomattava osa tietokoneohjelmoijista on miehiä. Kun he saavat tietää ohjelman toimivan huonosti, he etsivät ja muuttavat tuon haittaa aiheuttavan koodin. Milloin ja miten me miehet saamme muutettua meissä niin syvällä olevan koodin, jonka mukaan meidän pitää peittää ja tukahduttaa surumme, ahdistuksemme, epätoivomme ja tuskamme?

Me teemme kaikkemme, ettemme itkisi Turun kauppatorilla muitten nähden, mutta juovuksissa tapahtuvaa hoipertelua, kiroilua, oksentamista tms. emme peittele samalla tahdonvoimalla.

Joka päivä kaupungissamme tapahtuu tragedioita. Menetämme työpaikkamme, terveytemme, ystävän, lemmikkieläimen, kodin, parisuhteen tai oikeudenmukaisen kohtelun. Tällaisiin asioihin luonnollinen reaktio on monessa tapauksessa itku - ja kuitenkaan emme itke. Miksi?!

Olen itse viimeksi itkenyt raskaiden asioiden vuoksi julkisella paikalla kävellessäni Helsingin rautatientorilla ja Kaisaniemen puistossa. Olen itkenyt kotona, ulkoiluttaessani koiraamme, hölkkälenkillä ja muualla. Itku ja vaikertaminen ovat luonnollisia surun, murheen ja tuskan ilmenemismuotoja. Yllä mainitut peittäminen, tukahduttaminen, kosto, väkivalta ja muut ovat luonnottomia.

Kiitos sinulle Kofi Annan, että osoitit tälläkin esimerkillä yhden polun, joka vie kohti mielenrauhaa ja sitä kautta kohti maailmanrauhaa. Kiitos presidentti Tarja Haloselle Annanin tuskan myötätuntoisesta vastaanottamisesta ja lohduttavasta läsnäolosta.

Millaisia ajatuksia on teillä, hyvät lukijat? Mitä voimme tehdä sen eteen, että me miehet alkaisimme enenevässä määrin ilmaista suruamme ja tuskaamme luonnollisella tavalla hetkenä, jolloin sydämemme itkee? Tuskin kukaan ajattelee, että Kofi Annan olisi heikko tai vähemmän kykenevä vativaan tehtäväänsä sen perusteella, että hän itki voimakkaan surun hetkellä.
Olavi Noronen
Terapeutti, kirjailija