Kirjoittajavieras Timo Jalonen: Avoin yhteiskunta
kyseenalaistettu

Syyskuun 11. päivä näyttää muodostuneen käsittämättömän ja runsaasti julkisuutta saavan väkivallan muistopäiväksi. Vain kaksi vuotta sitten oli New Yorkin pilvenpiirtäjäkatastrofi, jonka seurauksena sai surmansa yli 2 700 henkilöä. Näistä huomattava osa oli romahtaneissa pilvenpiirtäjissä pelastustehtävissä toimineita palomiehiä ja poliiseja, joilla oli vahva kutsumus toisten auttamiseen.

Vaikka tuo katastrofi tapahtui merten ja mantereiden takana, vaikutti tapaus jokaiseen suomalaisen mieleen ja tulee vaikuttamaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan kautta koko maailmaan vielä vuosia eteenpäin.

Syyskuun 11. päivänä menehtyi myös Ruotsin ulkoministeri Anna Lindh puukotuksesta saamiin vakaviin vammoihin. Myös hän oli tehnyt merkittävää työtä kotimaassaan ja Euroopan unionissa tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Hän puhui avoimen pohjoismaisen yhteiskuntajärjestelmän puolesta. Tähän avoimeen järjestelmään kuului, että ministerikin saattoi mennä yksikseen tavarataloon ostoksille. Tämä avoimuus ja kansanomaisuus koitui hänen kohtalokseen.

Suomen vaikeina sotavuosina ruotsalaiset kokivat, että Suomen asia on myös heidän asiansa. Anna Lindhin tragediassa Ruotsin asia on myös meidän asiamme. Monisatavuotinen yhteinen historia ja kulttuuri sekä merkittävä taloudellinen yhteistyö aiheuttavat, että Tukholma ja sen tapahtumat ovat meille erittäin tärkeitä. Maailman maista Ruotsi on lähinnä Suomen kaltainen. Siksi tulee pohtia, voiko tämä olla mahdollista myös Suomessa.

Meillä riittää käsittämätöntä väkivaltaa omasta takaa. Pommimiehet Vantaalla, Jyväskylässä ja Vaasassa ovat ehkä merkki jonkinlaisesta muutoksesta. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat ratkaisseet asioita milloin kirveen, milloin hirttoköyden avulla. Aiemmin viattomia sivullisia ei ole haluttu vahingoittaa, mutta nyt halutaan tai ainakin päädytään julkisuuteen.

Pohjoismaiseen yhteiskuntaelämään on kuulunut tasa-arvo ja sellainen turvallisuus, että jokainen on voinut kulkea rauhassa olipa sitten koulumatkojaan taivaltava peruskoululainen tai maan johtava poliitikko. Tämä on nyt asetettu kyseenalaiseksi.

Amerikkalaistyylinen yhteiskunta, jossa vanhemmat vievät turvallisuussyistä lapsensa autoilla kouluun, jossa ei aina uskalla pysähtyä edes liikennevaloissa varkaiden pelossa tai jossa henkivartijoista on tullut suuri ammattikunta, ei voi olla osa pohjoismaista elämänmenoa.

Kuitenkin mahdollisuudet katu- ja muun väkivallan vähentämiseksi rajallisia. Poliisien määrää toki voi lisätä, jotta rikosten selvittäminen nopeutuu ja paranee.

Mitään poliisivaltiota ei Suomesta kuitenkaan pidä tehdä. Sekään ei takaa yhteiskunnallista turvallisuutta. Maailmalla on hyviä esimerkkejä siitä, että armeija ja poliisi pitävät huolta kurista ja järjestyksestä. Eivät nekään ole ihmisiä tehneet onnellisiksi. Valittu pohjoismainen, ehkä toisinaan lapsenuskoinenkin linja on oikeampi tie.
Kirjoittaja on rehtori sekä historian ja yhteiskuntaopin opettaja.