Valoa pimeässä

Oli lämmin loppukesän ilta 40-luvun lopulla. Kuljin kärrytietä pitkin puiselle kaarisillalle joka ylitti Kärkkäänjoen Alastaron ja Huittisten rajalla. Katselin hetken joen mustaan veteen ja huomasin illan jo hämärtyneen.

Olin myöhään liikkeellä ja pieni pelko alkoi jo vatsan pohjassa nipistellä. Äiti olisi hyvin vihainen ja pimeän pelkokin alkoi vaivata.

Ajattelin poimia kukkia tienpientareelta äidille lepytykseksi mutta sitten sain paremman idean. Kiiltomato siinä väläytteli lyhtyään aivan kuin olisi sanonut minulle "Minä näytän tietä sinulle".

Mistä lie siihen lentänyt harmaa vähän rispaantunut päre. Se oli loistava alusta karvaisille lyhtyä kantaville madoille. Niin aloin kerätä noita ihania karvaisia pullukoita ja kyllä niitä olikin aika paljon.

Kotiin asti päreellä pysyi toistakymmentä matoa. Laskin ne pihanurmelle rappujen pieleen ja kutsuin äidin katsomaan. Äiti vain naurahti ja kutsui sisään.

Eihän niistä valoa antamaan ollut mutta asia muistui mieleeni kun näin kiiltomadon kerrostalomme nurmikolla Kaarinan Piispanristillä.
Isoäiti Kaarinasta