Kirjoittajavieras Eevi Raunio: Viimeinen matka

Heinäkuun alkupäivinä päättyi tähän asti pitkäaikaisin ihmissuhteeni. Äitini joka oli syntynyt jo ennen Suomen itsenäisyyttä nukkui pois ja pääsi kauan kaipaamaansa rauhaan. Silloin kun tuoni niittää läheistä viljaa oma mielikin reagoi herkemmin kuolemaan.

Ennen kuoltiin kotona, ruumis pestiin ja laitettiin arkkuun kotona ja muistotilaisuuskin vietettiin kotona. Elämään kuului syntymä ja kuolema sekä kaikki mikä jää siihen väliin, ilot ja surut kulkivat rinta rinnan luonnollisena osana ihmisten elämää ja arkea.

Nykyään vanhukset kuolevat useimmiten vanhainkodeissa tai sairaaloissa, koska omaisilla ei ole aikaa tai mahdollisuutta hoitaa heitä kotona. Hautaustoimisto hoitaa hautaukseen kuuluvat järjestelyt ja omaiset pistäytyvät hautajaisissa. Mietin miten tässä näin on käynyt?

Monen meistä on vaikeaa kohdata kuolemansairas tai hänen omaisensa tai läheisensä äskettäin menettänyt kanssaihminen. Osasyynä on varmasti se ettei tiedetä miten asiaan pitäisi suhtautua.

Vai onko mahdollisesti syy siinä, että pelätään loukattavan toisen yksityistä surua vai pelätäänkö sen kenties tarttuvan. Pahinta on, että kun ei tiedetä miten pitäisi toimia, ei reagoida mitenkään.

Useat läheisensä menettäneet ovat kertoneet kuinka loukkaavaa on se kun ihmiset siirtyvät toiselle puolelle katua tai muuta vastaavaa, ettei tarvitse kohdata surevaa.

Ihmiset, jotka ovat menettäneet läheisensä tapaturmaisesti tai rikoksen seurauksena, kertovat miten raskas suru on kantaa. Jos ympäristö suhtautuu siihen vielä vaikenemalla, on menetys kaksin verroin raskaampi kestää.

Uskon tämän johtuvan meidän nuoruutta ja kauneutta ihannoivasta elämäntavastamme, jossa halutaan elää ikuisesti terveenä ja elinvoimaisena, ei sairastua tai tulla vanhaksi ja kuolla pois. Tätä kieroutunutta myyttiä pitää yllä kulutusyhteiskunta, joka haluaa vain hyötyä jäsenistään .

Mielestäni olennainen osa kasvatusta on tapakulttuurin opettaminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselle. Siihen kuuluvat mm. tavat ja käyttäytyminen elämän suurissa juhlissa kuten ristiäisissä, syntymäpäivillä, konfirmaatiotilaisuudessa, häissä ja hautajaisissa. Näin lapselle tulevat tutuksi niin iloiset kuin surua tuottavat perhejuhlat ja samalla ihmisen elämänkaaren koko kirjo alkuineen ja loppuineen, kaikkine tunteineen.

Samalla kun viemme lapsia hautajaisiin opetamme näitä tärkeitä käytös- ja pukeutumistapoja sekä osoitamme arvostusta poismennyttä läheistä kohtaan saattaessamme häntä viimeiselle matkalleen.

Äitini hautajaisissa oli paljon lapsia, heistä kymmenen oli alle kouluikäisiä ja nuorin vähän yli vuoden. Kaikki käyttäytyivät arvokkaasti, koska tilaisuus oli monelle heistä ennen kokematon.

Eräs tuttuni kysyi minulta elokuussa miksi olen niin totinen. Vastasin hänelle että äitini hautajaiset olivat heinäkuun lopussa, johon hänen seurassaan ollut henkilö totesi, että minulla vasta onkin tänä kesänä ollut hautajaisia.
Kirjoittaja on turkulainen maalarimestari ja Turun terveyslautakunnan jäsen (kesk).