Kirjoittajavieras-kolumni Ari Lehtinen
Kun isoisä tietokoneen osti

Etsin viimeisiä Suomen markkoja kuin muinaisjäänteitä parkkimittariin. Vaivoin löydetyt kolikot riittivät puoleksi tunniksi. Ja sitten tietokonetta ostamaan.

Voinko auttaa, kysyi nopeatempoinen myyjä ja samaan tempoon, että mihin käyttötarkoitukseen se tulisi. Tuota tuota, hämmästelin ja samassa hän kertoi, että kattava peruskone on i845 emolla 1,7 gigan prossu, halpa SDRAM muisti, 60 gigan kovo varvaa 7200 kierrosta, töllön näyttis nVidia 64 Mt MX400 ja käyttis vakaatoiminen Windows XP. Eli hinta laatusuhde on kohdallaan. Kone riittänee tavalliseen kotikäyttöön, jos ei erityisemmin tahdo pelata.
Moisessa tietomyrskyssä hurahti tietovaari it-informaation kautta osaamisen salakarille. Se oli ilotulitusta ikääntyvän henkilön tulevaisuushallintaa vastaan, koska pivonpohjasta ja kaffenporoista povaajat futuroivat, että tulevaisuudessa seniorikansalaisen omahoitaja on hyvin varusteltu tietokone, joka välittää reaaliaikaista vuorovaikutusäänikuvaa kotipisteasiakkaalta palvelupisteeseen, josta edelleen annetaan tapauksesta ja tarpeesta riippuen maksullista tai maksutonta virtuaalipalvelua niin hätään kuin huviinkin.

On huolestuttavaa miten vakavasti on ajateltu, että tietotekniikka voisikin olla auttamassa ikääntyneiden itsenäistä selviytymistä omahoidon tukijärjestelmässä. Sen eräänä lähtökohtana olisi luoda mahdollisia edellytyksiä itsenäiseen selviytymiseen kotona ja palvelukeskuksissa. Mikä parasta se auttaisi kustannusten hallinnassa.

Jos ihan itse ajattelen niin tietokoneesta on suunnattomasti apua ja hyötyä eri ikäisille henkilöille. Mutta ei se ihmistä korvaa hoitosuhteessa, vaikka Suomi olisi kuinka nopeasti ikääntymässä. Ei uusi tieto- ja tiedonsiirtotekniikka vie minua kävelylle raittiiseen ilmaan. Ei se istu minun kanssani puiston penkillä ja katsele elämän menoa ja muistele menneitä. Ja miten se voisi rakastaa tai vihata, koska se ei ole ihmisen silmä eikä korva.
Nyt tietovaarilla on uusi tietokone. Mutta en ole ylpeä ajanmukaisesta ostoksestani. Mieltäni ahdistaa muuan kiusallinen seikka. Sattui nimittäin niin, että kun yritin aukaista kotona uutta tietohärveliä en muistanutkaan tietosuojatun tietokoneeni salasanaa, enkä salasanan kätköpaikkaa.

Etsin ja kokeilin. Kiukuttelin ja maanittelin. Kääntelin kivet ja kannot . Kysyin itseltäni ja muilta: lintu vai kala? Yritin kedon kukkaa: päivänkakkara. Ei käynnistynyt itsetietoinen tietokone.

Kävi yhä selvemmäksi, että joku on käynyt piruttaan kopeloimassa konettani, tartuttanut siihen hullun salasanaviruksen. Tykkänään kyllästyneenä ajattelin, että jos ikään kuin vahingossa tyrkkäisin pömpelin permannolle ja väittäisin, että tietokone on vaurioitunut matkalla tehtaalta kuluttajalle.

Valuin masentuneena television ääreen. Se onneksi toimi. Sieltä tuli ohjelma, jossa näytettiin kuinka lemmikkieläimet tunnistettiin lukulaitteella kaulanahan alle kätketystä mikrosirusta tunnuskoodin avulla. Hihkaisin, että siinäpä oiva ratkaisu: seniorisiru! Siitä tietokone voisi tunnistaa käyttäjänsä. Keittiöstä kuului ääni: Tunnustaisit kuin mies tosiseikat ja hakisit asiantuntijalta apua.

Kirjoittaja Ari Lehtinen on maskulainen harrastajakirjoittaja.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.