Huumeongelma kuuluu
terveydenhuollon vastuulle

En voi olla kommentoimatta artikkelia "Huumekampanja korostaa vanhempien vastuuta" (TS 11.2.). Alueellinen huumevalistuskampanja korostaa "vanhempien vastuuta lasten ja nuorten kasvatuksessa". Vastuu siis yritetään syytää vanhemmille, jotta vastuun ei vain missään nimessä huomattaisi olevan terveydenhuollon päättäjillä ja virkamiehillä.

Artikkelissa myönnetään "huumevyöryn yllättäneen turkulaiset päättäjät ja virkamiehet". Samalla tavalla on nyt kirjoitettu 1,5 vuoden ajan. Ei kai yllättyneisyys voi kestää vuosikausia.

Artikkelissa myönnetään myös, että "huumeasiaan ei ole reagoitu ehkä (huom. ehkä!) niin nopeasti, kuin olisi ollut aihetta." Ilmeisestikin huumeongelman laajuuden peittelemiseeen ja vastuun pakoiluun on kulunut kaikki aika ja energia. Jos 14-25 vuotiaat nuoret tuhoavat elämäänsä joko nopeasti huumeyliannostuksien kautta tai vähän hitaammin, kuolemaan johtavien infektiotautien, kuten hepatiitin ja endocardiitin kautta, kuten artikkelissa todetaan, eikö kyseessä ole nimenomaan terveydenhuollon vastuualueeseen kuuluva asia.

Artikkelissa todetaan mm. että "paljon Varsinais-Suomessa ollaan jo tehty ja paljon on vielä tekemättä". Totta on lähinnä lauseen loppuosa. Metadonihoitoon Tyksiin pääsee tiukoin kriteerein noin 15 -20 potilasta ja sen jälkeen paikat ovat täynnnä. Mielisairaalan psykiatrisella osastolla toteutettuun Subutex-hoitoon pääsee, jos selviää ensi kesään tai syksyyn asti omin avuin. Sitä ennen on oltava hoitoon "sopiva".

Artikkelissa todetaan lisäksi että "yksityisiltä hoitopalvelujen tuottajilta puuttuvat laatukriteerit". Todellisuudessa yksityisiä hoitopalvelujen tuottajia on kielletty hoitamasta huumepotilaita. Julkisen sektorin hoitopalveluilta puuttuvat laatukriteerit. Julkisen sektorin "yleisesti hyväksytytyistä hoitomalleista " ei ole julkaistu ensimmäistäkään tieteellistä tutkimusta. Kun tällaisia on vaadittu, on julkisuudessa esitetty suullisia arvioita itse hoidosta vastaavien lääkärien ja hoitajien taholta ( Tyks, A-klinikka 17.1.2001), että nykyinen yleisesti hyväksytty hoitomalli parantaa noin 1- 2 prosenttia hoitoon hakeutuvista potilaista. Käsitykseni ja kokemukseni mukaan spontaani eli itsestään tapahtuva parantuminenkin tuottaa enemmän onnistuneita hoitotuloksia.

Artikkelissa painotettu ankara kritiikki: "Väärä hoito voi jopa pahentaa tilannetta", tarkoittanee siis sitä, että 1- 2 prosentin sijasta kukaan ei parane. Laatukriteerit näyttävät siis olevan varsin ankarat. Kannattaako siis lainkaan yrittää hoitaa näitä potilaita, koska he itsestäänkin paranevat paremmin?

Ongelma ei ole siinä, etteivätkö erilaiset - uudet ja vanhat - hoitomenetelmät voisi auttaa, vaan siinä, että nykyisiin hoitomuotoihin hakeudutaan liian myöhään.
Jukka Alihanka
LKT, dosentti