Miinoista luopuminen
heikentää
puolustuskykyä

Suomen itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden turvaaminen on eduskunnan ja hallituksen tärkein tehtävä. Riitelemällä itsenäisyyden turvaamiseen liittymättömistä toisarvoisista asioista ei eduskunta kykene täyttämään tehtäväänsä.

Itsenäisyyden turvaamiseen ja puolustusvalmiuden ylläpitämiseen ja kehittämiseen liittyvissä asioissa eduskunnan on tehtävä päätöksensä yhtäältä tämän päivän arkirealismin ja toisaalta historiallisten tositapahtumien pohjalta.

Onko eduskunnalla riittävää kykyä yhdistää nämä kaksi tekijää?

Kaikesta päätellen eduskunnassa saattaa tälläkin hetkellä istua Suomen kansalaisia, jotka eivät tunne Suomen ja sen lähialueen historiaa; "Venäjä Atlantille" oli jo Pietari Suuren valtapolitiikan keskeisin sisältö 1700-luvulla.

1809 - 1917 Atlantti oli saavutettavissa - Suomen kautta. Tänään tilanne on toinen.

Venäjä on menettänyt sille strategisesti tärkeät maa-alueet, Nato on laajentunut itään ja Venäjän sisäinen turvallisuustilanne on vaikeutunut. On itsensä pettämistä kuvitella, etteikö Venäjällä tässä vallitsevassa tilanteessa mietittäisi,miten näistä ongelmista selviydytään.

Vastaavasti kansanedustajat pettävät itseään tuudittautuessaan kuvittelemaan, että Venäjällä käynnissä oleva lähialueen strategisen ja sotilaspoliittisen tilanteen arviointi ei mitenkään koskisi Suomea.

Vuoden 1997 turvallisuuspoliittisen selonteon tarkistuspiste osuu tämän vuoden keväälle. Eduskunta on jo käynnistänyt selonteossa esille tulevien asioiden käsittelyn.

Puolustusmäärärahat ovat totuttuun tapaan jälleen nostattaneet kiihkeitä tunteita eduskunnassa. Samat edustajat, jotka vuonna 1997 olivat hyväksymässä puolsutusbudjetin kehittämistä, ovat nyt kauhistelemassa "uusia" hankintoja ja kenraalien taitavaa politikointia.

Mikäli eduskunta katsoo Suomen puolustamisen arvoiseksi, sille jää kaksi vaihtoehtoa:

1) Uskottavan kansallisen puolustuksen kehittäminen, tai

2) sen tosiasian hyväksyminen, että Suomi ei kykene itseään puolustamaan vaan tämä tehtävä on annettava muille.

Uskottavan itsenäisen puolustuskyvyn kehittäminen edellyttää eduskunnalta vuoden 1997 selonteon päälinjausten noudattamista. Pysyminen tänään selonteon edellyttämässä puolustusbudjetin kehittämisessä edellyttää puolustusmäärärahojen tarvittavaa korotusta. Sitä edellyttää jo yksistään inflaatio ja raaka-aineiden sekä tuotantokustannusten hintojen nousu.

Eduskunnan tulee luottaa siihen, että puolustusministeriöllä ja pääesikunnalla riittää ammattitaitoa arvioimaan ja esittämään, miten itsenäistä puolustusta tulee kehittää.

Jos taas eduskunta ei halua panostaa uskottavan itsenäisen puolustuskyvyn kehittämiseen, on Suomen puolustaminen annettava muille.

Kuka ehtii ensin?

Suomen toimiminen osana sotilasliittoa ei sekään sulje pois tarvetta ylläpitää ja kehittää Suomen omaa puolustusvalmiutta. Sotilasliitossa siitä olisivat riippuvaisia myös liittokunnan muut maat.Tästä syystä heikosti varustautunutta valtiota ei välttämättä edes hyväksyttäisi jäseneksi sotilasliittoon.

Eduskunta ei voi välttää vastuutaan Suomen puolustusvoimien kehittämisessä. Poliitikot sanovat usein: "me päätämme, mutta kannamme myös vastuun päätöksistä".

Ymmärtävätkö poliitikot vastuunsa?

Ymmärtävätkö poliitikot, että luopumalla kustannuksiltaan alhaisista jalkaväkimiinoista he itse asiassa heikentävät Suomen puolustuskykyä. Itärajan takana jalkaväkimiinoista ei ole luovuttu, eikä varmasti tulla luopumaankaan.

Eduskunnan on korkea aika ryhtyä vakavasti kehittämään - ei jarruttamaan - Suomen uskottavaa puolustusta. Vuonna 1997 käynnistetyn kehittämistyön tulee jatkua siten kuin siitä on päätetty.

Tämä on eduskunnan tehtävä, josta se kantaa käyden vastuun.
Adolf Ehrnrooth
96 v. veteraani
jalkaväenkenraali