Kolumni -kirjoittajavieras Olavi Koivukoski
Presidentti vaihtui

Viime viikkoina suomalaisten ajatuksissa ovat olleet 50 vuoden takaiset tapahtumat. Valtionhoitajan, kolmen sodan ylipäällikön ja tasavallan presidentin Carl Gustaf Emil Mannerheimin muistojuhlia on vietetty ympäri maata. Kansaa on ollut koolla. Sen sijaan valtion korkein johto ei ole ollut mukana. Valitettavasti.

Tässä yhteydessä voidaan palauttaa mieleen, millainen presidentinvaihdos oli vuonna 1946, jolloin Mannerheim luopui virasta ja Paasikivi tuli presidentiksi. Juhlallisuudet presidentin vaihtuessa ovat aina lähes samat. Eduskunnan edessä kaksi puhetta ja juhlallinen vakuutus. Tilaisuuden jälkeen kunniakomppanian tarkastus. Näin tapahtui myös vuonna 1946. Mutta juhlallisuudet eivät päättyneet tähän.

Ylioppilaspiireissä oli syntynyt ajatus osallistua omalla tavallaan presidentinvaihdosseremoniaan, ja niin me ylioppilaat kävimme ensin tervehdyskäynnillä juuri virkaan astuneen valtionpäämiehen J.K. Paasikiven luona. Tuhannet opiskelijat olivat kerääntyneet presidentinlinnan eteen toivottamaan onnea ja menestystä. Lyhyen puheensa päätteeksi uusi presidentti kohotti kolminkertaisen eläköön-huudon isänmaalle.

Tuolloin elettiin vaaran vuosia: monilla oli se käsitys, että maan itsenäisyys oli veitsenterällä. Suomi oli ehkä uhatummassa asemassa kuin konsanaan päättyneitten sotien aikana. Salassa piillyt isänmaanrakkauden tunne purkautui vavahduttavan voimakkaisiin eläköön-huutoihin. "Tämä maa ei koskaan sortua saa."

Tämän jälkeen monituhantinen opiskelijajoukko järjestyi nelijonoon, ja kulku kohti Kaivopuistoa alkoi. Matkasta odotettiin ennen kokematonta. Me opiskelijat olimme menossa osoittamaan kunnioitustamme ja kiitollisuuttamme virasta luopuneelle tasavallan presidentille Suomen Marsalkka Gustaf Mannerheimille.

Päättyneitten sotien ylipäällikkö näki vielä kerran edessään naisia ja miehiä, jotka menneinä vuosina olivat hänen johdollaan seisseet puolustamassa maansa itsenäisyyttä.

Hän näki edessään ylioppilaita, lottia ja rintamamiehiä, jotka halusivat tällä tavoin osoittaa, että isänmaan asia ei ole unohtunut. Tuolla hetkellä tunsimme väkevästi, kuinka tietty aikakausi Suomen historiassa oli päättymässä. Se hetki kosketti. Oli kuin historian hengettären siipien havina olisi täyttänyt tienoon.

Siinä hän seisoi, vanha marsalkka, suuri suomalainen. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen silmissään oli tiukka ja peräänantamaton ilme, kun hän kiinteästi seurasi ohimarssia. Kiitollisuus ja syvä arvonanto huokuivat koko hänen olemuksestaan.

Hänen katseestaan voimme lukea sanat, jotka ovat Helsingin Vanhan Ylioppilastalon sankarimuistomerkin jalustassa:

"He täyttivät sun toivos synnyinmaa, niin nuoruus täyttäköön sen aikain taa."

Marsalkka oli ottanut vastaan viimeisen paraatinsa.
Kirjoittaja on turkulainen res. yliluutnantti.