Kolumni Eevi Raunio
Murteella tai ei

Evakoiden tumma rivi hiljaa tiellä vaelsi...

Epävarmuus jäyti karjalaisten rinnassa...

Varttitunti lähtöaikaa meille annettiin...

Karjalaisten eloa ei sota suistanut...

Asemalla evakoita junaan lastattiin...

Nämä Veikko Lavin kirjoittaman laulun sanat ovat aina ahdistaneet minua. Mietiskelin mistä se mahtaa johtua, ehkä syy on taustassani.

Olin 3-vuotias tullessamme jatkosodan loppukahinoiden aikana Kannakselta. Muistikuvani rajoittuvat siihen, kun saavuimme turvaan Kuusjoelle tilapäissuojaan, Parrankartanon heinälatoon. Oli turvallista nukkua heinien päällä. Poissa olivat pelottavat härkävaunut ja matalalla lentävät pommikoneet. Ehkä tämä epävarmuus tulevaisuudesta, jatkuva liikkeellä olo ja sodanpelko on jättänyt lähtemättömät arvet alitajuntaan, josta Evakkolaulun sanat ja sävelet kaivavat ne taas esiin..

Koulukiusaaminen on ongelma, jota on aina esiintynyt muodossa tai toisessa. Tällä hetkellä se on saavuttanut arvaamattomat mittasuhteet ja sekä henkisen että fyysisen kiusaamisen keinot ovat raaistuneet aiheuttaen pitkäaikaisia ja vaikeasti korjattavia vaurioita kiusaamisen kohteeksi joutuneiden psyykeen. Osasyynä ovat suuret koulut ja luokkakoot, ongelmaiset kotitaustat, kyvyttömyys sietää erilaisuutta jne.

Erilaisuuden leima lyödään helposti siihen, jonka puhetapa, ulkonäkö, vaatetus tai tavat poikkeavat muista. Itsekin jouduin kiusatuksi mennessäni kouluun, syynä oli puhetapani. Kotonani haastettiin Karjalan murretta, jota itsekin haastoin. Säästyäkseni suuremmilta mustelmilta sielussani sekä muilta kolhuilta, opettelin puhumaan yleiskieltä. Tällä pärjäsin Länsi-Uudellamaalla Vihdissä enkä joutunut enää koulutovereitteni pilkan kohteeksi. Samalla taito puhua Karjalan murretta hävisi iäksi.

Tunnetuimpia karjalanmurteen haastajia oli valtioneuvos Johannes Virolainen. Ensimmäinen muistikuvani Virolaisesta on se, kun hän oli eduskuntavaalien alla tulossa kotiini puhujaksi tupailtaan ja minä, kymmenvuotias, olin tienhaarassa häntä vastassa. Virolaisen puheessa oli murre ja karjalainen elämänmyönteisyys parhaimmillaan.

Viime kesänä Taivassalon Järppilänkartanossa oli juhlapukunäyttely, jonka avajaisiin oli kutsuttu myös Kyllikki ja Johannes Virolainen. Kahvinjuonnin lomassa valtioneuvos kilisytti lusikalla kahvikuppiin, nousi seisomaan ja sanoi: "Minnuu ei oo pyyvetty puhumaa, muttei kiellettykään". Puheessaan hän kiitti emäntä Maija Jaakkolaa, joka oli tehnyt suuren kulttuuriteon kunnostaessaan kartanon sekä järjestäessään siellä erilaisia näyttelyitä. Oli ilo korvalle kuunnella Virolaisen värikästä ja elävää Karjalan murretta, samoin Maijan Vehmaan murretta.

EU:n myötä paikalliset murteet ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Murteelliset sarjakuvat, katekismukset ja eri alueiden sanakirjat ovat saaneet painoasunsa ja hankkineet oman lukijakuntansa, joka osaa antaa arvoa paikallisille kielellisille rikkauksille.

Olen syntynyt Perniössä ja suurimman osan elämästäni asunut Turussa. Kysyttäessä mistä olen kotoisin vastaan, että olen karjalaisella luonteenlaadulla varustettu varsinaissuomalainen. Pidän Turun murteesta, sen puhuminen ei vain luonnista, koska en ole saanut sitä taitoa äidinmaidosta. Mieheni tarjosi kerran äidilleni olutta, johon äitini vastasi: "Mie en kehtaa mokomantakkee suutai ryvettää".
Kirjoittaja on turkulainen maalarimestari.