Yksinhuoltajan perhe on ehjä

Lehtikuva<br />"Perheiden tehtävänä on välittää lapsille arvoja, jotka takaavat yhteisön jatkuvuuden. Tällaisten arvojen on liityttävä ihmisten, eläinten ja ympäristön kunnioittamiseen ja suojelemiseen. Kaikkien muunlaisten arvojen, esimerkiksi oikeanlaisen perhemuodon valmiiksi määritteleminen herättää mielessäni - ja toivottavasti myös muiden mielissä - kysymyksen: Kenen arvot?", toteaa kirjoittaja.
Lehtikuva
"Perheiden tehtävänä on välittää lapsille arvoja, jotka takaavat yhteisön jatkuvuuden. Tällaisten arvojen on liityttävä ihmisten, eläinten ja ympäristön kunnioittamiseen ja suojelemiseen. Kaikkien muunlaisten arvojen, esimerkiksi oikeanlaisen perhemuodon valmiiksi määritteleminen herättää mielessäni - ja toivottavasti myös muiden mielissä - kysymyksen: Kenen arvot?", toteaa kirjoittaja.

Pastori Pekka Särkiö kirjoitti (TS 12.8.) varsin tärkeästä aiheesta, nimittäin perheiden hyvinvoinnista. Valitettavasti hänen artikkelinsa sisälsi ennakkoluulojen lisäksi väärin tehtyjä johtopäätöksiä sekä väärinkäsityksiä, joissa tässä puutun vain muutamaan.

Ensinnäkin yksinhuoltajien "kannustinloukusta", joka syntyy Särkiön mukaan siitä, kun yhteiskunta tukee yksinhuoltajaäitejä rahallisesti, eikä näin kannusta naisia jatkamaan perinteistä perhe-elämää: Yhteiskunta todellakin tukee yksinhuoltajia myöntämällä lapsilisään 200 markan lisän kuukaudessa. Siinä tapauksessa, että elatusvelvollinen, yleensä lapsien isä, ei pysty tai halua maksaa elatusmaksujaan, yhteiskunta myöntää 699 markkaa kuukaudessa elatustukea.

Kun otetaan huomioon, että yksinhuoltaja joutuu asumaan suuremmassa asunnossa ja maksamaan suurempaa vuokraa kuin yksinasuva, sekä maksaa kaikki laskunsa ja lastensa kulut itse, tällaiset rahasummat tuskin kannustavat eroamaan, jollei sitten joku halua liittyä yhteiskuntamme vähävaraisimman joukon jatkeeksi.

Muutenkin yhteiskuntamme on taannut yksinhuoltajien hyvin heikon elämisentason varsin tehokkaasti, onhan naisten nauttima palkka koulutuksesta riippumatta aina huomattavasti miesten vastaavaa pienempi, ja erityisesti nuorten naisten kohdalla säännöllinen työ, ja siten myös säännölliset tulot, on harvojen etuoikeus.

Toiseksi, vaikka psyykkiset häiriöt kasautuisivatkin enemmän "rikkoutuneiden" kuin "ehjien" perheiden lapsille, perhemuodon ja psyykkisten ongelmien määrän välillä ei välttämättä ole syy-seuraus -suhdetta. Taustalla saattaa vaikuttaa jokin muu tekijä kuin se, ovatko vanhemmat avio- vai avoliitossa, vai peräti eronneet (jotkut eivät ole koskaan yhdessä olleetkaan). Saattaa myös olla niin, että jokin tekijä, esimerkiksi perheväkivalta, aiheuttaa sekä eroja että lasten psyykkisiä ongelmia. Joidenkin arvioiden mukaan perheväkivaltaa on esiintynyt puolissa eroon päättyneissä avioliitoissa, toiset arvioivat, että sitä esiintyy noin 12 prosentissa kaikista avioliitoista.

Perheväkivalta, jonka olemassaolon isänvallan kannattajat aina autuaasti unohtavat puhuessaan perheen merkityksestä, on hiukan harhaan johtava termi, sillä yleensä väkivallan käyttäjä on mies ja sen kohteet naisia ja lapsia. Perheväkivalta vahingoittaa lapsien henkistä kehitystä siinäkin tapauksessa, että lapset joutuisivat "vain" katselemaan sitä. Mielestäni sen miettiminen, miten saadaan miehet lopettamaan naisten ja lapsien pahoinpiteleminen ja tappaminen, on paljon tärkeämpää kuin perheiden väkinäinen yhdessä pitäminen.

Kolmanneksi, lapset eivät välttämättä menetä toista vanhempaansa erossa, sillä usein isä ei ole läsnä lapsen arjessa lainkaan. (Särkiökin on huolissaan vain äitien työssäkäymisestä, ei isien.) Eron jälkeen saattaa jopa käydä niin, että lapset saavat tutustua toiseen vanhempaansa, kun hän on pakotettu pitämään lapsesta huolta sen ajan, kun lasta tapaa. Vanhemmuus ei ole kiinni avioliitosta, vanhemmuus on lapsen ja vanhemman välinen suhde, jonka ylläpitäminen riippuu jokaisesta vanhemmasta, isästä ja äidistä, itsestään.

Pastori Särkiö on oikeassa siinä, että perhemuoto ei ole yksityinen asia, vaan tiukasti säädelty erilaisin normein ja säädöksin. Eräs merkittävimmistä, ehkä myös näkymättömimmistä tavoista käyttää valtaa on sen määrittely, mikä on oikein ja oikeanlaista. (Jopa kielen käyttäminen on vallankäyttämistä - vai miksiköhän Särkiö puhui avioliitosta ehjänä perheenä ja muista perheistä rikkinäisinä?) Ihanteiden määrittely ei ole viatonta puuhastelua, vaan tapa vaikuttaa ihmisten identiteettiin, mahdollisuuksiin ja valintoihin, sekä sitä kautta koko yhteiskunnan kehitykseen.

Myös minun mielestäni perheiden tehtävänä on välittää lapsille arvoja, jotka takaavat yhteisön jatkuvuuden. Tällaisten arvojen on liityttävä ihmisten, eläinten ja ympäristön kunnioittamiseen ja suojelemiseen. Kaikkien muunlaisten arvojen, esimerkiksi oikeanlaisen perhemuodon, valmiiksi määritteleminen herättää mielessäni - ja toivottavasti myös muiden mielissä - kysymyksen: Kenen arvot? Kenen arvojen mukaisesti minun tulisi lapseni kasvattaa? Kenen valtaa nämä arvot suojelevat?

Perinteisiä arvoja ja isänvaltaa korostavat puhujat saanevat nykyään kannatusta siksi, että vanhemmuuden nähdään olevan hukassa. Itse en ole huomannut kadottaneeni yhtään mitään, mutta sen olen huomannut, että yhteiskunnalliset olosuhteet tekevät vanhempana olemisen todella hankalaksi.

Elämä on täynnä mahdottomia yhtälöitä; ei niin, mitenkö ehtisi harrastuksiin ja puuronkeittoon, vaan niin, kuinka pystyisi huolehtimaan sekä lapsensa toimeentulosta että hänen kasvatuksestaan. Niissä puitteissa, jotka tämä yhteiskunta antaa vanhemmuudelle, on jotain pahasti vialla. Sitä vikaa ei korjata äitejä syyllistämällä.
Katja Keisala
vihreä valtiotieteilijä