Holhooja vai holhottava

Puolison kuollessa elämä on täydellisesti sekaisin. Jokapäiväisistä asioista selviytyminen vaatii paljon ponnisteluja. Yksi yllätys ainakin minulle oli silloisen holhouslautakunnan astuminen elämäämme. Onneksi Turussa ei tarvitse jokaisesta ostoksesta esittää kuittia. Jossakin päin Suomea pitää ruokaostoksetkin eritellä.

Kuitenkin se omaisuus, jonka puolisoni kanssa hankimme on nyt perikunnan yhteistä. En voi omaa osuuttani käyttää, kiinnittää tai hyödyntää millään tavalla ilman maistraatin lupaa. Ja lupa maksaa sekä aikaa että rahaa.

Omistan puolet asunnosta, jossa asumme, mutta osakekirjoja en voi antaa lainan vakuudeksi ilman viranomaisen lupaa. Lainan käyttötarkoituksesta ja muista ehdoista joudun tekemään selvityksen. Ei ole merkitystä käytänkö lainan perikunnan mummonmökin kunnostamiseen vai uuteen autoon. Ei ole merkitystä maksanko lainan omista rahoistani vai perikunnan. Ei ole merkitystä, onko lainasumma muutama tuhat vai kymmeniä tuhansia. Joskus tuntuu, että minä olen itse holhottavana.

Kaikesta tästä päästään jakamalla perikunta, tämähän oli maistraatin ohje (TS 13.8.). Minä haluan pitää asuntoni ja kotini. Pakotanko alaikäisen tyttäreni ottamaan mummonmökin ja vastaamaan sen kunnostuksesta omalla rahallaan. Vai pakotanko opiskelijapoikani rantatontin omistajaksi. Itse otan pankista lainan ostaessani oman kotini lapsiltani ja yritän selvitä.

Vai myymmekö suuren tunnearvon omaavan omaisuuden ja saatamme kärsiä loppuelämämme tästä menetyksestä. Kuka ottaa vastuun, jos tyttäreni täysi-ikäiseksi tultuaan kieltää äitinsä, koska tämä virkamiesten avustuksella vaihtoi rahaksi isän muiston.

Oikeassa elämässä ratkaisut ovat paljon vaikeampia kuin virkamiehen kirjoituspöydän takana.

Ajattelen lapsiani ja heidän etuaan ainakin yhtä paljon leskenä kuin aviovaimonakin.
Raili Pajula