Vanhemmuuden puute heijastuu koulutyöhön

TS/Tuula Heinilä<br />"Nykyään yllättävän monissa kodeissa lapset päättävät mitä tehdään, joten on selvää, että koulussakin lapset haluaisivat päättää, mitä opetetaan ja miten käyttäydytään - vaikka koulussa on nimenomaan tätä tehtävää varten koulutettuja aikuisia, alansa ammattilaisia", kirjoittaja tähdentää.
TS/Tuula Heinilä
"Nykyään yllättävän monissa kodeissa lapset päättävät mitä tehdään, joten on selvää, että koulussakin lapset haluaisivat päättää, mitä opetetaan ja miten käyttäydytään - vaikka koulussa on nimenomaan tätä tehtävää varten koulutettuja aikuisia, alansa ammattilaisia", kirjoittaja tähdentää.

Tommy Hellsten kirjoitti alkuvuoden Luokanopettaja-lehdessä siitä, miten opettajat kantavat vääriä taakkoja. Opettajien ei pidä sietää järjestys- ja käytöshäiriöitä luokassaan, sillä kasvatusvastuu on kodin eli vanhempien. Ja silti opettajat yrittävät kaikkensa, jotta luokassa olisi edes alkeellinen työrauha - ja samaan aikaan muu luokka, ne hyvinkäyttäytyvät, kärsivät. Opettaminen tulee nykypäivänä vasta toisena opettajan työssä.

Usein on vanhempien ja muidenkin helpointa syyllistää opettajia hokemalla, että ennen vanhaan sentään oppilaat pysyivät kurissa ja kunnioittivat aikuisia. "Ennen vanhaan" opettajat käyttivät myös ruumiillista rangaistusta, lisäksi vanhemmat pitivät kuria kotona, "maine" oli perheelle tärkeä asia ja siihen kasvatettiin lapset pienestä pitäen. Nykyään yllättävän monissa kodeissa lapset päättävät mitä tehdään, joten on selvää, että koulussakin lapset haluaisivat päättää, mitä opetetaan ja miten käyttäydytään - vaikka koulussa on nimenomaan tätä tehtävää varten koulutettuja aikuisia, alansa ammattilaisia. Koulun tehtävä ei ole huvittaa, koulun tehtävä on valmistaa jatko-opintoja ja koko elämää varten. On tärkeää ymmärtää ihmiskunta jatkumona, joka pyrkii välttämään aiemmat virheensä, ja tajuta jokaisen olevan riippuvainen jokaisesta.

Koulun tehtävä on siis tärkeä. Vanhempien tuki koululle on elintärkeä. Jos lapsi jatkuvasti kuulee kotoa koulun kritisointia, hän alkaa suhtautua kouluun halveksivasti. Kritiikin oikea paikka on vanhempainilta tai keskustelu opettajan kanssa. Lapsi ottaa vaistomaisesti mallia vanhemmiltaan, koska heidän hyväksyntänsä on lapselle elinehto. Vanhempien läsnäolo on samalla lailla tärkeä, koska lapsi kokee vanhempien poissaolon rakkauden kieltämisenä.

Vanhemmuus on monessa suhteessa johtamista. Hyvä johtaja on tiukka mutta oikeudenmukainen, hän pitää kiinni määräyksistään, mutta ei ole mielivaltainen. Hänen alaisenaan on hyvä ja turvallista olla. Lapsi kaipaa rajoja ja vanhempien tehtävänä on opettaa lapsi kestämään pettymyksiä, turvallisesti ja sylin läheisyydessä. Nyt tuntuu siltä, että vanhemmat ovat sysänneet koululle tämän tehtävän. Koulun tehtävänä on opettaa (antaa se kuuluisa suomalainen hyvä yleissivistys!) ja totuttaa lapsia sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vanhemmat antavat rakkautta ehdoitta ja totuttavat lapset vastoinkäymisiin. Niin yksinkertaista se on.

Kumpi teillä määrää: lapsi vai vanhempi? Kumpi päättää, koska mennään nukkumaan? Kumpi päättää, mitä televisiosta katsotaan tai miten kauan viivytään tietokoneen äärellä? Löytyykö perheestänne kunnioitusta toista ihmistä kohtaan: sekä lasta että aikuista? Saako teidän perheessänne lapsi sanoa aikuisille mitä tahansa ja miten loukkaavasti tahansa? Saako toisaalta aikuinen väheksyä lasta?

Koko viime lukuvuoden olen ihmetellyt erästä pientä asiaa erään kyläkoulun oppilaissa: miksi vain pieni osa oppilaista tervehtii opettajia? Miksi suurin osa kääntää päänsä poispäin? Olen ihmetellyt myös eräitä toisia asioita: miksi niin monelle on niin yhdentekevää se, miten koulussa sujuu? Onko se kotonakin yhdentekevää? Miksi tulevaisuudella ei ole merkitystä? Mihin on empatia hävinnyt? Miksi niin monen itsetunto on niin huono? Miksi on niin tärkeää saada huomiota koulussa - eikö sitä saada kotoa?

Näiden asioiden tiimoilta olisi hyvä käydä ihan jokaisessa kodissa keskustelua nyt uuden lukuvuoden alkaessa. Tällaisia ongelmia on joka puolella, niihin tuntuu vain olevan kovin vaikea tarttua. Me vanhemmat yritämme ehkä liikaa elää sekä vanhemmuutta että uutta nuoruutta ja itsenäisyyttä. Olemmeko vapaan kasvatuksen uhreja vai teemmekö omista lapsistamme sellaisia? Rakkautta ei ole olemassa ilman rajoja. Ja minä jaksan uskoa, että jokainen vanhempi rakastaa lastaan.

Vanhemmuutta ja koulua tukien
Anna-Stiina Tuomisto
opettaja ja myös äiti