Kansalaisaktivismilla tärkeä rooli huumetyössä

Hiljattain julkaistut vertailevat aids-tilastot muistuttavat meitä jälleen huumeongelman leviämisen haitallisista yhteiskunnallisista seurauksista. Vaikka huumeista ei tulisi tehdä omaisuusrikollisuutta käsittelevien tilastojen tai henkistä pahoinvointia kuvaavien barometrien kaikenkattavia selitystekijöitä, on huumeilla ja niiden lieveilmiöillä kiistaton yhteys toisiinsa.

Nuorison festarikesän lämpimän yhteiselon ei-toivottuna tuliaisena saattaa pahimmassa tapauksessa olla aids, joka tarttuu yhteisistä huumeneuloista ja välinpitämättömästä asenteesta. Ilman sen ihmeellisempää tilastoanalyysiä ehkä huolestuttavinta on juuri se, että samalla kun muualla Euroopassa kasvuluvut ovat tasaantuneet, Suomessa piikittävät käyrät aidsin osalta yksistään ylöspäin.

Eri tahojen - vanhempien, poliisien, virkamiesten, lääkäreiden, opettajien ja huumeidentorjuntajärjestöjen - kirjoituksista päätellen huumeongelma mielletään jo nyt yhteiseksi, kaikkia koskettavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Asian tärkeyttä kuvastaa myös se, että tuleva sisäministeri Ville Itälä on sanonut kokevansa huumeongelman ministeriytensä tärkeimpänä haasteena.

Visioiden, strategioiden ja hyvien ehdotusten toteuttaminen vaatii kuitenkin entistä enemmän lisäresursseja jo nyt ylikuormitetulta terveydenhuoltosektorilta. Siksi räjähdysmäisesti kasvavan huumeongelman ja hitaasti muuttuvan hallinnon saumakohtaa pehmittämään tarvitaan erityisesti kolmatta sektoria, minkä vuoksi kaikkiin sen kädenojennuksiin on suhtauduttava positiivisesti.

Julkishallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tehtävien tarkka rajaaminen on sen vuoksi täysin turhaa ja huumeiden vastaisessa työssä kummallakin on oma roolinsa. Kolmannen sektorin ensisijaista merkitystä esimerkiksi vanhemmuuden tukemisessa ja lasten harrastustoiminnan järjestämisessä ei voi liiaksi korostaa. Erityisesti kirkko yhteiskuntaa kokoavien arvojen edistäjänä kohtaa tässä yhden aikakauden merkittävimmistä haasteistaan.

Julkisen vallan merkitys kasvaa kuitenkin sitä mukaa, mitä pahemmaksi huumeongelma leviää. On selvää, että siihen huumeiden vakiokäyttäjien riskiryhmään, jonka piirissä esim. aids leviää, ei enää pelkillä valistuksen aseilla puututa. Sen vuoksi tulisi huumeiden vastaisen työn poikkihallinnollista joustavuutta sosiaali- ja terveystoimen sekä nuorisotoimen välillä lisätä ja nuoriso-ohjaajien määrää tarkistaa. Hoitopaikkojen puutteeseen on löydyttävä lisäresursseja momenttijaosta riippumatta.

Kontaktin saamiseksi käyttäjiin ja luottamuksen säilyttämiseksi tarvitaan sen lisäksi kolmatta sektoria, jolla on epävirallisen luonteensa ansiosta paremmat mahdollisuudet ymmärtää huumeongelman psykologiset juuret. Siinä missä julkinen sektori pystyy paremmin puuttumaan huumeongelman seurauksiin, pystyy kansalaisyhteiskunta vaikuttamaan sen syihin.

Kolmannella sektorilla on yhteiskunnallisissa murrosvaiheissa, kuten nykyisessä huumeongelmassa kansalaisyhteiskuntaa vahvistava vaikutus. Siksi sen työtä on tuettava. Kansalaisyhteiskunnan yhtenäisyyttä ei tulojakopolitiikka pysty korvaamaan. Yhtenäisyys muodistuu yksittäisten ihmisten tahdosta toimia yhteisen tulevaisuuden hyväksi. Löytyykö meiltä tätä tahtoa?
Sini Soini
Kokoomuksen Nuorten
Turun Aluejärjestö

Salla Kiilunen
Tuhatkunnan
Turun Aluejärjestö