Suomen EU-linja johtaa
liittoutumiseen

Compic<br />Paavo Lippposen artikkelissa Turun Sanomissa (29.5.) liittoutumispyrkimys tulee esille sumeilematta, jopa röyhkeästi, kirjoittaa Paavo Väyrynen.
Compic
Paavo Lippposen artikkelissa Turun Sanomissa (29.5.) liittoutumispyrkimys tulee esille sumeilematta, jopa röyhkeästi, kirjoittaa Paavo Väyrynen.

Saksan ulkoministeri Joschka Fischerin äskettäinen puhe on saanut aikaan tervetullutta keskustelua Suomenkin Eurooppa-politiikasta. Presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan ensikommentit näyttävät perustuneen puutteelliseen tietoon siitä, mitä Fischer oli sanonut.

Pääministeri Paavo Lipposen Turun ja Savon Sanomissa esittämä arvio osoittaa, että hän on perehtynyt Fischerin puheeseen. Hänen kirjoituksensa on varsin taitava yritys johtaa keskustelua sivuun niistä asioista, joista Saksan ulkoministeri puhui. Samalla Lipponen tulee jälleen paljastaneeksi, kuinka puhdasverinen federalisti hän on.

Pääministeri Lipponen sivuuttaa kokonaan keskeisiä osia Fischerin puheesta.

Yhtäältä Lipponen jättää huomiotta sen, että Fischer hylkää sen yhteisömenetelmän, "Monnet-metodin", jolla unionia on 1950-luvulta lähtien kehitetty. Samoin hän hylkää sen lopullisen päämäärän ("finalité politique"), kansallisvaltiot korvaavan ylikansallisen liittovaltion, jota kohti tätä menetelmää käyttäen on vaiheittain edetty.

Toisaalta Lipponen jättää huomiotta toisen niistä kahdesta vaihtoehdosta, joita Fischer ehdottaa nykysuuntauksen tilalle: koko unionin kehittämisen kansallisvaltioista rakentuvaksi hajautetuksi federaatioksi, joka olisi luonteeltaan enemmänkin valtioliitto kuin varsinainen liittovaltio.

Kaksikamarisen parlamentin "alahuone" koostuisi kansallisten parlamenttien jäsenistä, ja toimeenpanovaltaa voisi komission asemesta käyttää ministerineuvostosta kehitettävä Euroopan hallitus. Tämä malli on lähellä sitä "hajautettua liittovaltiota", jota ehdotin Lipposelle vuoden 1997 lopulla lähettämässäni avoimessa kirjeessä.

Sen sijaan Lipponen tarttuu Fischerin esittämään toiseen vaihtoehtoon, unionin sisäiseen eriytymiseen. Hän kommentoi sitä näennäisen myötäsukaisesti, mutta tosiasiassa hän torjuu sen.

Lipponen väittää Fischerin kaavailleen "valmiiksi sisäpiiriin kuuluvia maita riippumatta siitä, täyttävätkö ne edes EU:n jäsenyyden kriteerejä". Ainakaan Berliinin puheessaan Fischer ei tällaista esitä. Hän kaavailee ytimen muodostuvan unionin jäsenmaista, ja esittää kolme vaihtoehtoa: kuusi perustajajäsentä, yksitoista euromaata tai jokin muu ryhmittymä. Jäsenyys ytimessä perustuisi unionimaiden vapaisiin valintoihin, ja siihen voisi liittyä myös myöhemmin.

Fischer ei selvästikään tavoittele etuja vanhoille jäsenmaille, kuten Lipponen epäilee. Hänen vilpittömänä pyrkimyksenään näyttää olevan saada aikaan toimiva unionin ydin, jonka jäsenmailla on tahto ja kyky täyttää kaikki siihen kuulumiseen liittyvät velvoitteet.

Outoa on sekin Lipposen kritiikki, että Fischer tähtäisi joidenkin tai kaikkien hakijamaiden syrjimiseen. Nimenomaan unionin sisäinen eriytyminen estäisi tällaisen käsityksen syntymisen, kun osa nykyisistä jäsenmaista olisi samassa asemassa kuin uudet tulokkaat.

Kirjoituksen loppuosa paljastaa sen, miksi Lipponen tulkitsee Fischerin puhetta pahoin päin: hän ajaa Suomen sotilaallista liittoutumista EU:n sotilaallisen ulottuvuuden puitteissa. Federalismi, "Monnet- metodin" mukainen vaiheittainen eteneminen kohti liittovaltiopäämäärää, "finaliteettia", on välttämätön väline tämän tavoitteen toteuttamisessa.

Lipposen liittoutumispyrkimys tulee esille sumeilematta, jopa röyhkeästi. Hän menee niin pitkälle, että hän pyrkii muuttamaan vallitsevaa poliittista todellisuutta antamalla keskeisille turvallisuuspolitiikan käsitteille aivan uutta sisältöä. Osittain on kysymys siitä, että Lipponen pyrkii siirtymään suomalaiselle EU-keskustelulle täysin vieraaseen, mutta eräissä muissa unionimaissa käytettävään sanastoon.

Suomalaisessa keskustelussa on pyritty pitämään erillään yhtäältä kriisinhallinta ja toisaalta yhteinen puolustuspolitiikka ja puolustus. Nyt Lipponen oikoo mutkat suoriksi toteamalla, että "sotilaallinen kriisinhallinta yhteisesti koulutettavine ja erillisin päätöksin liikekannalle pantavine joukkoineen on käytännössä jo yhteistä puolustusta". Tämä kielenkäyttö johtaa pidemmälle menevämpään tulkintaan kriisinhallinnan luonteesta kuin
mitä eduskunnalle lienee kerrottu.

Lipponen menee tätäkin pitemmälle todeten, ettei Suomen liittoutumattomuus ole esteenä syvemmällekään puolustusyhteistyölle, koska "olemme jo liittoutuneet liittyessämme EU:n jäseneksi ja hyväksyneet EU:n myös puolustusta koskevan integraation jatkuvan syvenemisen mahdollisuuden". Tämä tulkinta ei ole sopusoinnussa tosiasioiden kanssa. Suomi ei unioniin liittyessään sitoutunut sotilaalliseen yhteistyöhön.

Lipponen käyttää liittoutumisen/liittoutumattomuuden käsitettä tavalla, joka herättää kysymyksiä. Hän kirjoittaa, että Natoon liittyminen on eri asia kuin "liittoutuminen" EU:n puitteissa. Minun on vaikea ymmärtää, millä tavoin Nato-jäsenyys eroaisi jäsenyydestä EU:n sotilaallisesta liitossa - senkään vuoksi, että EU:n yhteistä puolustusta tullaan kehittämään tiukasti transatlanttisissa puitteissa.

Suomen kansan selkeä enemmistö vastustaa maamme sotilaallista liittoutumista. Paavo Lipposen artikkeli osoittaa selvästi, että nykyinen Suomen EU-linja johtaa liittoutumiseen ja että se on ainakin pääministerin nimenomainen tarkoituskin. Voimme säilyttää liittoutumattomuutemme vain siten, että unioni eriytyy ja että Euroopan puolustusidentiteetti synnytetään Naton puitteisiin.

Joschka Fischer teki puheellaan palveluksen myös suomalaiselle EU-keskustelulle. Se muun muassa pakotti pääministeri Paavo Lipposen puolustamaan julkisuudessa federalistista näkemystään tavalla, joka läpivalaisi sen.

Lipponen päätti kirjoituksensa vaatimuksiin, että meidän tulee osallistua keskusteluun "ikään kuin todella olisimme EU:n ytimessä" ja että Suomen tulee olla "etujoukossa kaikilla keskeisillä integraation aloilla". Miksi näin pitäisi olla, herra pääministeri?

Suomi ei kuulu Euroopan ytimeen, eikä meillä siten ole samoja yhdentymistarpeita kuin toisiinsa kiinni kasvaneilla Saksalla, Ranskalla, Italialla ja BENELUX-mailla on. Suomen kansa haluaa säilyttää laajan määräämisvallan omiin asioihinsa, eikä se halua maamme luopuvan myöskään sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan.

Kun koko EU:n hajautuminen Fischerin ehdottamaksi kansallisvaltioiden liitoksi ei näytä olevan mahdollista - sitähän ei Lipponenkaan kannata - on Suomen tuettava unionin sisäistä eriytymistä ja jättäydyttävä liittovaltioytimen ulkopuolelle. Tukemalla EU:n eriytymistä voimme myös helpottaa ja nopeuttaa unionin laajentumista.
Paavo Väyrynen

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.