Kirkon kulmalta -kolumni/Salla Ahlstrand
Äitiyden optioita

Salla Ahlstrand.
Salla Ahlstrand.

Tapasin sattumoisin eräässä kirkossa lapsuudenystäväni parinkymmenen vuoden takaa. Meitä yhdisti yllättävä asia: pyöristyvä vatsa. Kohtaaminen oli kuin Elisabetin ja Marian. Pojat ovat nyt syntyneet ja olemme muistelleet menneitä. - Perakin on kuollut. Ne on nyt kaikki kuolleet, kertoi ystävättäreni jengikavereistaan.

Muistan tuon porukan, joka seisoskeli 1970-luvulla kioskin kulmilla kaljaa litkien. Moni sortui vahvempiin aineisiin ja nyt he ovat poissa. Jokaisella aikakaudella näyttää olevan oma sotansa. Tämän ajan julman sodan uhreja ovat nuoret, jotka jäävät koukkuun. Missä ovat aikuiset, joiden tulisi antaa muunlaisia eväitä? Millainen on kolmannella vuosituhannella syntyneiden "maailman terveimpien vauvojen" tulevaisuus?

Tänä vuonna synnyttäneenä risteilevät ajatukseni äitiyden ja lapsuuden kysymyksissä. Nainen voi osallistua uskomattoman fyysisellä tavalla Luojan luomistyöhön. Uusi elämä kutoutuu kohdun piiloisessa pimeydessä ja odotus huipentuu vauvan ensimmäiseen kirkaisuun ja katseeseen. Ensi viikot kuluvat uuden perheenjäsenen ihailussa, "uuden elämän meditaatiossa". Ollaan keskellä oleellisinta, ajankululla tai vuorokauden ajalla ei ole väliä.

Mutta arvostetaanko yhteiskunnassamme tätä elämän uusintamista? Ovatko lapset "oikeasti tärkeitä"? Jos ovat, niin miehetkin kilvan jäisivät työnantajansa kannustamina vanhempainlomalle tai hakeutuisivat töihin päiväkoteihin, sillä miksi lapsen kasvun seuraaminen lähietäisyydeltä olisi vain naisten etuoikeus. Muutama optioisä toteuttaisi itseään perhepäivähoitajana. Muilla siihen ei ole varaa.

Nykyinen sinänsä mainio lastenhoitojärjestelmä näyttää toimivan oletuksella, että kotonaolo on väliaikainen tila, jota ei ole urakehityksen kannalta suotavaa pitkittää. Kotona olemisen kulttuuria ei Suomessa juurikaan ole, lapsirikkaillakin asuinalueilla kotona oleva huomaa olevansa poikkeus. Arjen tukirakenteiden luominen jää itsekunkin hoitovastuussa olevan omaan varaan. Virikkeitä ja vaihtelua saa se, joka jaksaa lähteä ulos kodista. Mutta jos äiti ei jaksa, uskaltaako hän sanoa sen ääneen? Kuitenkin melko yleistä (ja vähän tutkittua) on äitien masennus, joka pitkään jatkuneena aikaansaa reikiä myös lapsen sieluun?

Kun suvun tukiverkostot ovat hajonneet, on syytä luoda uusia. Leikkipuistot, neuvolat, äitikahvilat ja seurakunnan avoimet kerhot tuottavat arvokkaita tapaamismahdollisuuksia. Kotona olemisen kulttuuria kannattaa kehittää, jotta (tutkimusten mukaan) me väsyneetkin äidit jaksaisimme hoivata. Pienikin ystävällinen ele tuo järjen valoa yöheräämisten pehmittämille aivoille. Äidit eivät mene lakkoon, mutta äitien ja isien jaksamisen varassa lepää nuorison tulevaisuus.
Kirjoittaja Salla Ahlstrand on kolmen lapsen äiti ja pappi.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.