Antakaa elämää vielä
konkurssin jälkeenkin

Tuska, mitättömyyden tunne, ei enää kelvollinen kansalainen? Näinkö?
Näitä tunteitako on sen ihmisen elämä, joka on konkurssin jälkeen menettänyt luottokelpoisuuden loppuelämäksi?

Olen 25 vuoden ajan ollut ahkera yrittäjä ja olen kolmen lapsen äiti. Mieheni kuoltua muutama vuosi sitten jäivät minulle myös hänen velkansa, jonka olin taannut ja nyt omat, joten ulosottoon viedään mieheni eläkkeestä kaikki mikä on sallittua.

En pyydä teiltä yhteiskunta mitään, mutta kun luottokelpoisuus on mennyt ei minulle anneta lasteni kanssa mahdollisuutta muuttaa edes halvempaan vuokra-asuntoon. Kukaan ei tunnu vuokraavan epäonnistujalle luottokelvottomalle asuntoa. Maksan vuokraa tällä hetkellä 4 700 mk/kk, jolle en saa vuokratukea, koska mieheni eläke on liian suuri.

Antakaa minulle mahdollisuus muuttaa pienempään halvempaan asuntoon, jotta ruokaan ja muihin menoihin jäisi hiukan enemmän kuin 25 mk/vrk.

Tuntuu kohtuuttomalta, että rangaistaan vielä näin. Meiltä on lapsieni kanssa sielu särjetty muutenkin. Onneksi meillä on tarpeeksi rakkautta, jota annamme toisillemme aamupalaksi, välipalaksi, lounaaksi, päivälliseksi, iltapalaksi. Se ei lopu. Mutta usko inhimillisyyteen on kokenut suuren kolauksen.
Missä on inhimillisyys