Lapsesta välittäminen
kaikkien tärkeintä

Lehtikuva<br />Taistelu huumeita vastaan vaatii paljon työtä ja nimenomaan yhteistyötä lasten, vanhempien ja viranomaisten kesken, sanoo kirjoittaja.
Lehtikuva
Taistelu huumeita vastaan vaatii paljon työtä ja nimenomaan yhteistyötä lasten, vanhempien ja viranomaisten kesken, sanoo kirjoittaja.

Nimimerkin "taistelu on alkanut" puheenvuoro (TS 2.4.) kertoo sen, mitä kotien ulkopuolella kaduilla ja kouluissa varhaisnuorten ja murrosikäisten parissa tapahtuu. Huumeet kaikissa muodoissaan ovat tätä päivää ja niiden käyttäjiä löytyy kaikista yhteiskuntaluokista.

Diilerit liikkuvat parhaitten "myyntitykkien" tapaan aina vain nuorempien lasten kimpussa uutta asiakaskuntaa rakentaen. Se ketkä ja millaiset ketjut ovat näitten diilereiden takana on mitä pahin yhteiskunnan syöpä, jonka vastustamiseen ja hävittämiseen pitää päättäjien ja viranomaisten entistä suuremmin ponnistuksin sekä voimavaroin osallistua. Jos ei varoja ja ammattitaitoa osoiteta enenevissä määrin tähän ongelmaan, olemme kohta tilanteessa, jolloin rikollisliigat ohjaavat ja johtavat lastemme jokapäiväistä toimintaa.

Meillä vanhemmilla on myös mitä suurin merkitys tässä taistelussa, periksi ei saa antaa, vaan pitää uskaltaa toimia tiukasti, mutta omaa lastaan edelleen rakastaen.

Oma "helvettimme" alkoi, kun 14-vuotias tyttäremme muuttui. Hän oli menestynyt aina hyvin koulussa, harrastanut eri asioita. Yhtäkkiä hän alkoi saada käsittämättömiä raivokohtauksia, pinnasi koulusta, valehteli, jäi tulematta yöksi kotiin ja seuraan ilmestyi ennestään tuntemattomia ns. "kavereita".

Tässä vaiheessa tietämättömänä ja lapseemme luottaen uskoimme kaiken johtuvan alkaneesta murrosiästä ja siihen liittyvästä kapinasta vanhempia kohtaan. Emmehän itsekään olleet niitä kaikkein kilteimpiä ja helpoimpia murrosikäisiä aikanamme. Kuitenkin taustalla oli epäusko tuntemattomaksi käyneestä tytöstämme ja samalla tietysti pohdiskelu, mitä oli kasvatuksessa tehty väärin, missä tehty virheitä. Syitä haettiin itsestä, mutta jotenkin kuitenkin aistimme, ettei kaikki ollut kohdallaan.

Samaan aikaan saimme hienovaraisia viestejä muiden lasten vanhemmilta lapsestamme ja hänen nykyisestä tuttavapiiristään, joka ei ollut niitä kaikkein toivotuimpia. Normaalien vanhempien tapaan reagoimme alussa hyvinkin vastustavasti ja negatiivisesti: "mitäs te oikein tuppaatte meidän asioihimme, ei meidän lapsemme ole mihinkään väärään seuraan joutunut" -tyyliin, mutta ei kulunut kuin hetki kun todellinen tilanne kaatui totaalisesti päällemme.

Lääkkeet ja alkoholi yhdessä olivat jo pitemmän aikaa kuuluneet lapsemme ja hänen ystäviensä normaaliin viikonlopunviettoon. Juomat hankittiin joko varastamalla vanhempien varastosta tai viinakauppojen ympärillä pyöriviä "ukkoja" hyväksikäyttäen. Lääkkeitä saatiin isoäidin lääkelaatikosta ja vanhempien särkylääkkeetkin kelpasivat paremman puutteessa. Koskaan ei tyttärellemme tullut mieleen, että tällaiset sekoitukset voisivat olla hengenvaarallisia tai aiheuttaisivat elinikäisiä vaurioita sisäelimissä. Piti olla sopivassa "fiiliksessä" diskoiltaa varten. Arki-illat vietettiin "markkinoilla" kauppatorilla ja Hansa-korttelissa, missä kokeneita rajumpien huumeiden käyttäjiä liikkuu ja saalistaa uusia uhreja omaa käyttöään rahoittaakseen.

Asian paljastuttua lapsemme tietysti kielsi kaiken. Tässä vaiheessa vanhemmuuden tuottama ilo ja onni omasta lapsesta sai ensimmäisen pahan kolhaisun ja sijalle tuli voimattomuuden ja väsymyksen tunne, tunne, ettei jaksa taistella lapsensa puolesta.

Onnemme oli kuitenkin mutkien kautta saada yhteys ammattimaisiin viranomaisiin. Ensimmäisen herätyksen lapsemme sai poliisilta, joka tiesi mistä puhui ja osasi sen kertoa niin, että tyttömme sen ymmärsi ja hyväksyi. Häneltä saimme itsekin uutta puhtia jatkaa taistelua ja neuvoja, keihin muihin ammatti-ihmisiin kannattaisi ottaa yhteyttä.

Sama poliisi oli ensimmäinen, joka kiitti siitä, että välitimme lapsestamme. Välittäminen on sana, jota nämä ammattilaiset korostavat ja joka valkenee itsellekin matkan varrella. Sekin on selvinnyt, että aloitettu ponnistelu paremmalle tielle on pitkä ja kivikkoinen.

On vain jaksettava ja uskottava, mutta pitää myös muistaa, että huumenuoren tärkein "ystävä" ei löydy kodin seinien sisältä niin kauan kuin huumeet sisältyvät lapsen arkeen ja juhlaan. Ei saa kuitenkaan unohtaa, että kaiken valehtelun, salailun ja itkun keskeltä löytyy se sama oma lapsesi, joka joskus nukkui sylissäsi.
Periksi ei anneta