Kirjoittajavieras-kolumni/Eine Pulju-Helistö:
Tunteita ja tuoksuja

Suomalainen elokuva elää virkeää suosion aikaa eikä vähiten sotaelokuvien kautta. Aikanaan oli Väinö Linnan romaanin pohjalta tehty, Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas ainoa ja ainutkertainen kotimainen sotaelokuva. Se valmistui aikana, jolloin käyty sota ja sen kärsimykset olivat kuin eilispäivää.

Tuskin löytyi perhettä, johon ei sodan kauheudet olleet jättäneet jälkiään. Elokuva antoi patoutuneille tunteille purkautumistien. Se antoi kosketuksen siihen elämään, joka oli ollut suurelle yleisölle todellisuutta, ei elokuvaa.

Nyt filmiteollisuus on purkittanut useita suomalaisia sotaelokuvia ja tehnyt myös Tuntemattomasta sotilaasta uusia tulkintoja väreineen ja ääniefekteineen. Ensimmäinen filmatisoitu Tuntematon ei tarvinnut värejä eikä ääniefektejä. Ne olivat syöpyneet katsojien psyykeen ja olivat jopa fyysisesti läsnä.

Sain lahjaksi videoversion Rukajärven tiestä. Varasin filmin katselulle sopivan yksinäisen illan kaikkine tykötarpeineen ja keskityin tapahtumiin kuusi vuosikymmentä sitten.

Filmi oli hieno jättäen ajatuksille paljon tilaa ja antaen monta syytä avata jo kuivuneiksi luulemani kyynelkanavat. Mutta tapahtumat herättivät myös ahdistavia muistoja jättäen jäljelle monia kysymyksiä, joihin tuskin koskaan saan vastauksia.

Paraikaa elokuvateattereissa pyörivä Laila Hietamiehen romaaniin perustuva filmi Hylätyt talot, autiot pihat sai minut uhmaamaan raivoavaa tuulta ja tuiskua ja lähtemään oikein teatteriin katsomaan filmiä.

Teatterisali, jos sitä nyt voi saliksi sanoa, alkoi täyttyä nopeassa tempossa. Mattimyöhäiset aiheuttivat sen, että rivi toisensa jälkeen nousi kuin kunniakujaan antaakseen tietä siihen rivin viimeiseen tuoliin pyrkivälle.

Riisuin kostean päällystakkini syliin ja yritin ahtautua tuoliin, joka puristi pahemmin kuin nuoruuspäivien korsetti. Molemmin puolin paikkaani ahtautui ähisten ja puhisten märät pusakat päällä ns. punttisalimiehet. Puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja yritin kutistua niin pieneksi kuin suinkin käsilaukkuni ja märän päällystakkini kanssa.

Nykyaikaisessa elokuvateatterissa olimme kuin silakat tynnyrissä hajuineen kaikkineen.

Valmista oli ja niin seinän kokoinen valkokangas räjähti soimaan. Oli värejä ja desibelejä vaikka naapurikaupungille asti. Nykypäivään kuuluvan turhan pitkän mainosjakson jälkeen itse filmi pääsi alkamaan. Eikö parempi vaihtoehto mainoksille olisi ns. viritemusiikki.

Mutta onneksi Hylätyt talot, autiot pihat filmi myös loppui.

Vanhan viinan, valkosipulin ja kosteiden vaatteiden tuoksu täydensi sen puutteen, mistä tämän päivän filmit ovat vielä paitsi. Nimittäin nuo hajuelämykset.

Elokuvaillan päällimmäiseksi kokemukseksi eivät jääneet tunteet vaan tuoksut ja vahvat sellaiset.

Sainko elokuvista syvältä kouraisevan, pohdiskelua herättävän elämyksen ja patoutuneiden tunteiden purkautumistien, jota olin lähtenyt hakemaan.

Valitettavasti en. Mutta videokauppaan kyllä tuli asiaa. Terveiset elokuvateattereiden pyörittäjille.
Kirjoittaja Eine Pulju-Helistö on turkulainen elokuvanystävä.