Kirjoittajavieras-kolumni/Leena Löfgren:
Elämää kilpailu-
yhteiskunnassa

Kirjoittaja on Littoisissa asuva perheenemäntä.<br />   
Kirjoittaja on Littoisissa asuva perheenemäntä.
   

"Tiedätkö kuinka Kalevala alkaa?" saattoi poika kuulemma aikoinaan kysyä joskus tytöltä tansseissa. En osaa sanoa kysyttiinkö minun nuoruudessani vielä samaa, sillä olen huono häviäjä eikä itselläni ollut ikinä luontoa mennä yleisiin tansseihin tyrkylle seisomaan.

Tällaiset vapaaehtoiset kilpailut ovat harmittomia, mutta tänä päivänä monet ihmiset joutuvat pakosta taistelemaan paikasta auringossa. Voittajien on tietysti helppo hymyillä, mutta aina on myös niitä, jotka ilman omaa syytään eivät ikinä yllä lähellekään paalupaikkaa. Kaikilla ihmisillä, kun ei valitettavasti ole samoja resursseja pärjätä kilpailuyhteiskunnassa.

Korkean teknologian yrityksillä pyyhkii hyvin. Optiot suurenevat ja kunnian kukko laulaa. Mielestäni kyseisten alojen johtajat kuten muukin henkilökunta edustavat suomalaista osaamista parhaimmillaan, mutta hyvää laatua syntyy monilla muillakin aloilla nykyään ilman suuria palkintoja ja puheita.

Tasa-arvon nimissä ihmetyttää työyhteisöissä vallalla oleva käytäntö: nostetaan jalustalle porukasta yksi ylitse muiden ja valitaan vuoden se ja se. Minua pidetään ehkä naiivina, mutta uskoisin jokaisen tekevän parhaansa, ja jos osaa hommansa sekä seuraa kehitystä alallaan, niin luulisi olevan vaikeatakin tehdä työnsä huonosti.

Ikääntyvien syrjäytymistä pelätään tietoyhteiskunnan ja korkean teknologian pyörteissä. Kansalaisille kasataan turhia suorituspaineita. Dementiaa voi toki ehkäistä muutenkin kuin netissä surffailemalla. Sitäpaitsi mihin joudutaankaan rappioselkäisten, niskavaivaisten ja osteoporoosisairaitten kanssa, jos vielä vanhusväestökin liittyy sisällä paikallaan nyhjäävien joukkoon. Tässä kovassa keinotekoisessa maailmassa pitäisi voida säilyttää edes perinteiset lähikauppareissut ihmiskontakteineen.

Jo ennen EU-vaaleja manipuloitiin ihmisiä äänestämään liittymisen puolesta tyylillä: olet urbaani,hyvin koulutettu ja kansainvälinen. Vastustajat taas miellettiin tyhmiksi junteiksi. Jostain merkillisestä syystä luonnosta vieraantuneita, tehdyssä maisemassa eläviä kansalaisia pidetään jotenkin agraariporukkaa hienompina.

Jo Heidekenillä syntyminen tuntuu olevan arvostettu tavaramerkki. Maalaisia alistetaan direktiiveillä. Toimeentulokin on paljolti ilmoista kiinni. Mutta mielestäni kaupungin valot ja puistot eivät pärjää kilpailussa tähtitaivaan, maalaismaiseman, luonnonrauhan, raikkaan ilman ja eläinten kanssa. Sanoisin: nähdä liito-orava Kalannissa ja kuolla. Meitä ihmisiä niin maalla kuin kaupungissakin on moneksi, ja hyvä näin, sillä erilaisuus on valttia. Se vakkasuomalainen mies taisi kyllä olla eri mieltä, joka moitti tytärtään: "Ei siit flikast ikä miäst tul, kyll se on toho ämmähä tullu."