Karjalan kannaksella ei
ollut riittävästi reservejä

TS/Arkisto<br />Pohjalaisrykmentin joukkoja marsilla kohti Karjalan kannasta. "Jos joukkoja olisi ollut Kannaksella enemmän, olisi voitu asettua puolustukseen talvisodan Mannerheim-linjalle sekä sen taakse Väliasemaan. Olisi saattanut käydä niinkin, ettei Viipurista olisi jouduttu taistelemaankaan", kirjoittaja toteaa.
TS/Arkisto
Pohjalaisrykmentin joukkoja marsilla kohti Karjalan kannasta. "Jos joukkoja olisi ollut Kannaksella enemmän, olisi voitu asettua puolustukseen talvisodan Mannerheim-linjalle sekä sen taakse Väliasemaan. Olisi saattanut käydä niinkin, ettei Viipurista olisi jouduttu taistelemaankaan", kirjoittaja toteaa.

Kunnioitettu akateemikko Paavo Haavikko on esiintynyt Turun Sanomissa kesän 1944 sotatapahtumien asiantuntijana. Sallittaneen minun kahden sodan veteraanina ja Viipurin tapahtumien 20.6.1944 tutkijana ja erityistuntijana tehdä eräitä korjauksia ja vastaväitteitä.

Sodan jälkeen on monessa yhteydessä esitetty, että asemasotavaiheen aikana Itä-Karjalassa oli tarpeettoman paljon joukkoja nimenomaan reservissä ja että Karjalan kannaksella niitä oli liian vähän.

Presidentti Ryti ja ulkoministeri Ramsay yrittivät vaikuttaa tähän, heidänkin näkemyksensä mukaiseen epäkohtaan. Ylipäällikkö paheksui maallikkojen puuttumista hänen asioihinsa. Hänen puolellaan oli ministeri Tanner. Nyt Haavikko asettuu ylipäällikön kannalle.

Akateemisen Karjalaseuran sotahuuto kuului: "Vienanlahdesta Laatokkaan me miekalla piirrämme rajan!" Ylipäällikön "miekantuppipäiväkäsky" jatkosodan alussa noudatti samaa linjaa. Hän ja Tanner halusivat pitää Itä-Karjalan tiukasti käsissä rauhan panttina.

Venäläisten suurhyökkäyksen alettua 9.6.44 tuli kova kiire siirtää joukkoja Kannakselle. Itä-Karjalassa ja Aunuksessa olleet reservit eivät olisi ennättäneet ajoissa Kannakselle, jos venäläiset olisivat tehokkaasti hidastaneet joukkojen siirtoa. Lentopommituksin rautatie- ja maantiesiltojen tuhoaminen ja räjäytyspartioin rantatien pitäminen jatkuvasti katkaistuna olisi saattanut aiheuttaa sen, että pääosa "puolustukseen tarkoitetuista reserveistä" ei olisi ennättänyt taisteluihin Kannakselle. Vammelsuu-Taipale -linjasta oli luovuttava 15.6.44, kun Kunterselän alueella ei ollut tarpeeksi joukkoja. Panssaridivisioonaa ei uskallettu panna vastahyökkäykseen saarretuksi joutumisen pelosta. Ei ollut "puolustukseen tarkoitettuja joukkoja".

Jos joukkoja olisi ollut Kannaksella enemmän, olisi voitu asettua puolustukseen talvisodan Mannerheim-linjalle sekä sen taakse Väliasemaan. Olisi saattanut käydä niinkin, ettei Viipurista olisi jouduttu taistelemaankaan. Joukot eivät olisi olleet "toistensa jaloissa", vaan puolustusasemissa.

Meidän taitavin strategi, kenraaliluutnantti Lennart Oesch on maininnut, että päämajan reservit olisi pitänyt sijoittaa rintamien puoliväliin eli Laatokan pohjoispuolelle. Maallikkokin pitänee tätä järkevänä.

Viipurin katastrofista Haavikko ampuu täydeltä laidalta. Hänen mukaansa kaikki meni pieleen. Kadonneita ja hävinneitä oli 1 300, joiden kohtalo on ratkottu irti sodan historiasta. Joukot hävisivät kuin savu tuuleen. Lappeenrannassa tuomittiin karkureita tavalla, joka on pyyhitty pois historiankirjoista. Sotapäiväkirjoja on väärennetty jne.

20.Prikaatin vastuulla oli Viipurin puolustaminen. Prikaati ei ennättänyt asettua torjuvaan puolustukseen panssariarmeijaa vastaan. Puolustuksen luhistumisen seurauksena oli kaupungissa suoranainen kaaos, mutta joukot eivät hävinneet kuin "savu tuuleen". Pakokauhun ja kuolemanpelon valtaan joutuneet joukot olivat varsin hyvin koossa. Pahimmin hajalla oli ensiksi irtaantunut majuri Bäckmanin pataljoonan 6.komppania.

Haavikko mainitsee kadonneiden ja hävinneiden määräksi 1 300. Luvuilla ja määrillä eri kellonaikoina voi leikkiä miten haluaa. Vahvuustilastoissa on 21.6.44 kadonneita 498, mikä on viite taistelupäivän tiliin. Tietymättömissä 25.6. oli enää 70. Ne ovat pitkänmatkan juoksijoita Saimaan saaristoon ja sisemmälle Suomeen.

Majuri Bäckmanin miehet eivät edes käyneet Patterinmäellä. Tämän kirjoittaja yritti saada majuri Kirman (IV P) miehiä tälle paikalle, mutta eivät pysyneet.

Haavikko mainitsee, että Viipurin sotilasoikeuden päällikkö ja adjutantti katosivat myös ja olivat sitten Lappeenrannassa tuomitsemassa kanssakarkureita. Hän tarkoittanee 20.Prikaatin oikeusupseeria kapteeni Surakkaa ja komentotoimiston päällikköä (adjutantti) luutnantti Järvistä. He olivat ja pysyivät Rapattilan kartanoon sijoitetussa prikaatin esikunnan osassa.

Ainoatakaan 20.Prikaatin miestä ei tuomittu kuolemaan eikä teloitettu. Myöhemmissä taisteluissa Tienhaaran alueen puolustuksessa olleesta 17.Divisioonasta tuomittiin kuolemaan neljä karkuria 22.7.44. Tuomiot pantiin täytäntöön 23.7.44. Näin ollen ei ole mitään "sotahistoriasta pois ratkottavaa".

Sotapäiväkirjoja ei ole väärennetty. Prikaatin esikunnan sotapäiväkirja piti kirjoittaa uudelleen, kun alkuperäinen jäi muun materiaalin mukana kuormattuun autoon esikuntarakennuksen edessä. Auton moottori ei käynnistynyt. Taistelupäivän sekamelskassa oli mahdotonta tarkkailla ajan kulkua minuutin tarkkuudella saati kirjoittaa tekstiä sotapäiväkirjaan.
Uuno Tarkki
everstiluutnantti
kirjailija