Mielenterveyspotilailta on
riistetty persoonallisuus

TS/Jari Laurikko<br />Kirjoittajan mukaan samalla kun mielenterveyspalveluja on heikennetty, niiden tarvitsijoiden määrä on kasvanut.
TS/Jari Laurikko
Kirjoittajan mukaan samalla kun mielenterveyspalveluja on heikennetty, niiden tarvitsijoiden määrä on kasvanut.

Vuosina 1991-1994 psykiatrinen erikoissairaanhoito menetti Suomessa 2 369 miljoonaa eli 47 prosenttia määrärahoistaan. Säästöjen uhreja ovat ennen kaikkea mielenterveysongelmaiset, mutta säästöt koettelevat raskaasti myös omaisia ja jäljellä olevaa liian harvalukuista hoitohenkilökuntaa.

1980-luvun alun psykiatrisista sairaalapaikoista on jäljellä vajaa kolmannes, Turussa vain neljännes. Turussa vähennys on ollut noin 600 paikasta 150 paikkaan. Sairaalatyöstä vapautunutta henkilöstöä on vain osaksi siirretty avohoidon tehtäviin.

Mielenterveyskeskus, joka Turussa vastaa sekä sairaala- että avohoidosta, on menettänyt 40-50 työntekijää. Henkilökuntaa avohoidon tuki- ja kuntoutuspalveluihin on liian vähän ja jäljelle jääneet sairaalaosastot kärsivät henkilökunnan liian niukasta mitoituksesta.

Mielenterveyspalveluja on heikennetty, mutta samalla on noussut uusia ongelmia, jotka heijastuvat sairastavuuteen. Työttömyys ja yleinen epävarmuus toimeentulosta lisäävät masennusta ja yhteiskunnan muuttuminen yhä kovemmaksi ja kilpailuhenkisemmäksi kasvattaa väliinputoajien määrää.

Myös Turun vaikea huumetilanne on todella yllättänyt päättäjät. Tämän vuoden 30 huumekuolemaa puhuvat karua kieltä. Huume- ja päihdeongelmaisten hoito on Turussa vasta suunnittelun asteella. Väliaikaisesti heitä varten on palkattu kaksi lääkäriä ja kaksi hoitajaa. Sairaalahoitoa tarvitsevat on sullottu ennestäänkin täysille sairaalaosastoille akuuteista psykooseista kärsivien potilaiden joukkoon. Kupittaan sairaalan osasto 60:n tilat ja henkilökunta on mitoitettu 15 potilaalle, mutta siellä saattaa kerrallaan olla "hoidossa" 30:kin henkeä. Yöpymistä varten levitetään patjoja eristyshuoneeseen, käytävälle, saunan lauteille ja lauteiden alle.

Henkilökunnan aika ei riitä muuhun kuin välttämättömään perushoitoon ja jonkinlaisen järjestyksen ylläpitoon. Terapeuttisista keskusteluista, kuntouttavasta toiminnasta tai virkistyksestä ei voi olla puhetta. "Tavallisten" potilaiden kannalta on ongelma myös se, että huumepotilaat usein ovat arvaamattomia ja aggressiivisia. He vievät henkilökunnan ajan ja huomion, ja lisäksi muut potilaat pelkäävät heitä.

Kupittaan sairaalan osasto 60:n yhteydessä toimii pieni erillinen yksikkö, jota nimitetään "sviitiksi". Siinä asuu kuusi kohtalaisen rauhallista pitkäaikaispotilasta. Aikaisemmin siellä oli elämää: ulkoiltiin, askarreltiin, osallistuttiin toimintaryhmiin ja joskus retkiinkin. Sviitissä oli hoitaja, joka keskusteli potilaiden kanssa ja ohjasi heitä.

Varsinaisen osaston ylikuormittuessa sviitistä on vähitellen kadonnut kaikki, mikä voisi edistää sen asukkaiden hyvinvointia ja kuntoutumista. Ei ole ohjattua toimintaa, ei ulkoilua eikä virkistystä. Sviitissä ei ole enää edes hoitajaa. Sen asukkaiden ainoa päivittäinen kosketus henkilökuntaan on, että hoitaja käy jakamassa ruuan ja lääkkeet. Potilaat oleilevat päivät päästään keskenään, ilman mitään tekemistä ja oman onnensa nojassa.

Muutamia vuosia sitten kaupunginsairaala päätti säästää ravintokuluista. Silloin vietiin kahvileivät, mehut, hedelmät ja leikkeleet juuri niiltä ihmisiltä, joista monille sairaala on ainoa koti: vanhuksilta ja psykiatrisilta potilailta. Tämä säästöpäätös herätti onneksi paljon julkista huomiota, ja se kumottiin aika pian.

Uusimpien säästöjen kohteena on vaatehuolto. Aikaisemmin psykiatriset osastot hankkivat itse potilaiden sairaalassa käyttämät vaatteet, ja omiakin vaatteita saattoi käyttää. Kullakin oli mahdollisuus osastollakin pukeutua yksilöllisesti.

Vuodesta 1998 alkaen osastoilla käytettävät vaatteet ovat olleet sairaaloiden pesulan omaisuutta ja kaikki samanlaisia. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat käyttävät kaikki samanlaista harmaata trikoopukua.

Vaatekysymys ei ole vähäpätöinen sen enempää käytännössä kuin periaatteellisestikaan. Jokaiselle vaatteet ovat keino ilmentää persoonallisuuttaan, eivätkä mielenterveysongelmaiset tässäkään suhteessa poikkea muista. Ihmisen itsetunnolle on tärkeää, että voi vaikuttaa ulkoasuunsa ja ainakin joskus tuntea itsensä viehättäväksi. Siksi on helppo kuvitella, kuinka pakolliset harmaat trikoot masentavat jo muutenkin masentuneita. Vaateratkaisu on karkeaa vallankäyttöä ja osoittaa suurta ylimielisyyttä vaatteiden käyttäjiä kohtaan.

Turussa on väylä, jonka kautta pitkäänkin sairastaneet mielenterveyspotilaat voivat porrastetun kuntoutuksen avulla siirtyä itsenäiseen elämään. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan sairaalan kuntoutusosastolla ja harjoitellaan unohtuneita arkielämän taitoja. Sieltä on mahdollista siirtyä kuntoutuskotiin tai itsenäisempään tuettuun asumiseen ryhmäkodissa tai tukiasunnossa. Tavoitteena on mahdollisimman omatoiminen selviytyminen esimerkiksi vuokra-asunnossa.

Tämä väylä on kuitenkin kapea, ja tukoksia voi ilmetä sen joka vaiheessa. Jo kuntoutusosastolle päästäkseen pitää olla melko hyväkuntoinen. Esimerkiksi "sviitin" asukkaita ei ole kelpuutettu kuntoutukseen.

Useimpien pitkään sairastaneiden ainoa mahdollisuus sairaalan ulkopuolella ovat nykyisin ns. hoitokodit, joita on syntynyt sekä Turkuun että varsinkin lähimaaseudulle. Ne ovat yksityisiä yrityksiä, jotka tarjoavat vaatimattoman majoituksen, ruuan ja puhtauden, mutta eivät juuri muuta. Tiedän Varsinais-Suomessa vain kaksi hoitokotia, joilla on myös kuntoutuksellisia tavoitteita.

Vähiä sairaalapaikkojaan vapauttaakseen ja varsinkin kustannuksia säästääkseen Turku - monien muiden kuntien tavoin - suosii hoitokoteja. Tiedän viime vuosina monen potilaan lähteneen hoitokotiin ja palanneen sieltä sairaalaan entistä huonokuntoisempana.
Päivi Rintala
Omaiset Mielenterveystyön Tukena Lounais-Suomen yhdistys ry:n hallituksen jäsen.