Integraatio lisännyt pohjoismaista yhteistyötä

Tämän lehden sivuilla on viime aikoina esiintynyt väitteitä pohjoismaisen yhteistyön alennustilasta. On luotu kuvaa siitä, että vanhat yhteistyön perinteet olisivat hiljaa hiipumassa laajemman eurooppalaisen kehityksen puristuksessa.

Totesin pohjoismaisen yhteistyön nykytilaa laajasti kuvaavassa artikkelissani Hufvudstadsbladetissa (5.11.), että pohjoismainen yhteistyö tänä päivänä on laaja-alaisempaa ja tiheämpää kuin ehkä koskaan. Pohjoismaiden erilaiset ratkaisut suhtautumisessa Euroopan yhdentymiskehitykseen ovat lisänneet pohjoismaiden välistä neuvonpitoa ja yhteistyötä kaikilla tasoilla.

Tästä saamme pitkälti kiitää pohjoismaisen yhteistyön rakenteiden ja painopistealueiden suurta uudistusta vuosina 1991-1993. Tähän uudistukseen osallistui Suomi silloisen pääministeri Esko Ahon johdolla merkittävällä ja suuntaa-antavalla panoksella.

Pohjoismaiden neuvoston ja Pohjoismaiden ministerineuvoston toiminta päätettiin tuolloin ulottaa ajankohtaisiin eurooppapoliittisiin kysymyksiin pohjoismaisen yhteistyön ns. Eurooppa-pilarin puitteissa. Ajankohtaisia EU- ja ETA-kysymyksiä käsitellään nykyään yli 20 pysyvässä Pohjoismaiden ministerineuvoston alaisessa virkamieskomiteassa ja 19 eri ministerikokoonpanossa.

Osana pohjoismaisen yhteistyön ns. lähialuepilaria on jo kymmenen vuoden ajan toteutettu laajaa yhteistyöohjelmaa lähialueen uusien demokratioiden tukemiseksi Baltian maissa, ns. 5 + 3 -yhteistyön puitteissa.

Yhteispohjoismainen lähialueyhteistyö ulottuu enenevässä määrin Venäjään ja sen luoteisosiin Murmanskista Pietariin ja kuluvasta vuodesta myös Kaliningradiin.

Yhteispohjoismaistenkin lähialueyhteistyöhankkeiden kantavia ajatuksia on alun alkaen ollut synergia ja panosten yhdistäminen EU:n lähialueapuohjelmien kanssa. Yhteispohjoismaisen toiminnan etuna on tässä yhteydessä pidetty suhteellisen kevyttä hallintoa ja nopeaa päätöksentekoa. Niiden avulla pienemmälläkin rahoituksella on saatu alulle hankkeita.

Pohjoismaat ovat keskeisiä vaikuttajia ja alullepanijoita myös 1990-luvulla syntyneissä alueellisissa yhteistyöelimissä kuten Itämeren, Barentsin alueen ja Arktisen alueen neuvostoissa. EU:n hyväksyttyä pohjoisen ulottuvuuden politiikan on tämänkaltaisen yhteistyön edellytyksiä parannettu.

Viidestä Pohjoismaasta kolme on EU:n jäsenmaita, kaksi ei. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että Euroopan yhdentymiskehitys on kaikkien Pohjoismaiden yhteinen historiallispoliittinen viitekehys. Kyseessä voi olla välivaihe. Uskon integraatiokehityksen vievän ennen pitkää siihen, että koko Pohjola on osa Euroopan unionia.    Pohjoismaiden elinkeinoelämä on integroitumassa lukuisten yritysostojen ja fuusioiden kautta. Tämän kehityksen vaikutuksia pohjoismaisiin yhteiskuntiin ei ole vielä nähty. En olisi yllättynyt, jos tästä poikisi uutta tarvetta ja pontta valtioidenvälisen pohjoismaisen yhteistyön kehittämiseen.

Pohjoismaiden 51. istunnossa Tukholmassa viime viikolla oli esillä parikin selvitystä rajaesteistä Pohjolassa. Niiden sanomana oli se, että pohjoismaasta toiseen työhön tai opiskelemaan muuttavat ihmiset kohtaavat edelleen tarpeettomia byrokraattisia vaikeuksia. Tämä on vakavasti otettava asia.

Jostakin syystä tuntuu olevan vallalla käsitys, että oikeanlaatuista, puhdasoppista pohjoismaista yhteistyötä on se, mikä sulkee ulkopuolelle vaikuttamisen laajemmilla kansainvälisillä foorumeilla.

Suomi on löytänyt suhteellisen nopeasti asemansa Euroopan unionissa. Uskon, että olemme tästäkin syystä muille Pohjoismaille mielenkiintoisempi ja vahvempi yhteistyökumppani.
Jan-Erik Enestam
Puolustusministeri ja
pohjoismainen yhteistyöministeri (r)