Kirjoittajavieras-kolumni
Jari Sinkkonen:
Kenen taskussa
vanhemmuus

Kierrän paljon puhumassa päiväkotien ja koulujen vanhempainilloissa. Yhä uudelleen ja uudelleen kutsujat ilahtuvat ehdottaessani aiheeksi Rajat ja rakkaus. Juuri siitä on syytä puhua, minulle sanotaan. Meillä on yhä enemmän lapsia, jotka ovat päässeet perheessään pomon paikalle, eivätkä vanhemmat mahda heille mitään.

Tuntuu siltä, että esimerkitkin ovat vuosi vuodelta tulleet värikkäämmiksi. Minulle on kerrottu tapauksesta, jolloin kaksi aikuista miestä jäi muutamaksi tunniksi hoitamaan kahta leikki-ikäistä muksua. Ei kestänyt kauan kun tilanne luisui täysin isähahmojen hallinnasta, eikä alkoholilla ollut osuutta asiaan. Lopulta toinen miehistä keksi heittäytyä ruohikkoon pitkäkseen ja antoi poikien hyppiä päällään, jolloin nämä lakkasivat tekemästä muuta pahaa.

Eräs isä, menestyvän yrityksen johtaja, kertoi kuinka yhdeksänvuotias poika on saanut perheessä ylivallan. Kiukuspäissään hän hutkii isää sählymailalla selkään ja nimittelee vieraiden kuullen äitiään huoraksi kaikenlaisin muin termein höystettynä.

Mikä meidän kasvatuksessamme on mennyt vinoon ja mistä löytyisi lääkkeitä taudin parantamiseksi?

Eräs uskottava osaselitys tilanteelle on, että monet nykyajan vanhemmista haluavat kasvattaa omia lapsiaan sallivammin kuin heitä itseään aikanaan kasvatettiin. He kokivat, että kotona ei voinut ilmaista riittävästi tunteita ja mielipiteitä. Rajat olivat liian tiukat ja niiden rikkomisesta seurasi fyysisiä rangaistuksia.

On ymmärrettävää, että tällaisissa tapauksissa aikaisemmat kasvatuksen mallit halutaan unohtaa. Ongelmana kasvattajan kannalta on kuitenkin se, että ilman opittuja ja lapsuudessa sisäistettyjä malleja hän joutuu toimimaan lapsilta saatavan palautteen varassa. Jos nämä saavat tahtonsa perille ja näyttävät tyytyväisiltä, vanhemmat kokevat onnistuneensa. Jos lapset taas ovat pettyneitä, vihaisia tai surullisia, vanhemmat kokevat epäonnistuneensa. Isyyden ja äitiyden avaimet ovat päätyneet lasten taskuun.

Joku on viisaasti todennut, että vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä ja sietää niitä seuraavat kiukunpurkaukset. Lapsen turhautuminen näkyy välittömästi ulospäin, mutta se ei ole koko totuus. Samaan aikaan lapsi on sisimmässään tyytyväinen siitä, että hänellä on aikuiset vanhemmat, jotka pystyvät pitämään hänestä huolta silloinkin kun hän itse ei siihen kykene.

Kirjoittaja on Pelastakaa Lapset ry:n lastenpsykiatri.