Pääkirjoitus 1.12.1998:
Ahtisaarelta madonluvut EU:n
ulko- ja turvallisuuspolitiikalle

Suomea on luonnehdittu Euroopan unionin mallioppilaaksi, joka tunnollisesti tekee, mitä käsketään. Tätä taustaa vasten tasavallan presidentti Martti Ahtisaaren Paasikivi-seuran 40-vuotisjuhlakokouksessa esittämät arviot olivat suorastaan radikaali suunnan tarkistus.

Ahtisaaren mukaan EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ollut Suomelle pettymys. Vanhat jäsenvaltiot ovat osoittaneet keskinäisen yhteistyön kehittämisessä suurta saamattomuutta.

Kun Suomi aikanaan haki EU:n jäsenyyttä liittoutumattomuuden ennustettiin tuottavan meille sopeutumisvaikeuksia. Ahtisaaren mielestä näin ei ole käynyt, pikemminkin päin vastoin. Suomi olisi toivonut EU:lta nopeampaa reagointia ajankohtaisiin ongelmiin ja kriiseihin.

Presidentin suorasukainen analyysi löi ällikällä monet, jotka ovat tottuneet kuulemaan tasavallan ulkopoliittisen johdon suusta huomattavasti säyseämpiä lausuntoja. Ahtisaarella on arvatenkin syynsä profiilin nostoon. Pieni jämäköityminen ei ole pahitteeksi sen enempää maan kuin päämiehenkään imagolle.

Tuskin presidentillä oli tarkoitus kohauttaa vain kohauttamisen vuoksi. EU-kritiikkiin sisältyy myös kiinnostavaa Suomen aseman ja pyrkimysten erittelyä.

Vaikka Suomi pitää edelleen kiinni itsenäisen puolustuksen ja sotilaallisen liittoutumattomuuden doktriinista, ulkopolitiikassa olemme siirtyneet selkeästi eurositoutumisen tielle. Mukanaolo unionin kovassa ytimessä vahvistaa puheoikeuttamme, mutta myös velvollisuuttamme osallistua yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen.

Ensi vuonna voimaan tulevassa Amsterdamin sopimuksessa hyväksytään niin sanotun vahvistetun yhteistyön periaate. Ahtisaari korostaa, että sen nojalla hallitusten välistä turvallisuuspoliittista yhteistyötä voidaan ja täytyy tehostaa.

Euroopan pulmana ei ole presidentin mielestä valtioiden välinen sotilaallinen kilpailu, vaan etniset ristiriidat ja yhteiskunnallinen epävakaus. Hän viittaa muun muassa Venäjään, joka taloudellisen ahdingon lisäksi kärsii yhä väkivaltaisempia muotoja saavasta poliittisen järjestelmän rapautumisesta.

Niin kauan kuin sekasortoinen tilanne jatkuu itäisen rajan takana Suomella on erityinen intressi kantaa huolta EU:n turvallisuusulottuvuudesta. Tähän sopii Länsi-Euroopan unionin WEU:n roolin vahvistaminen sotilaallisessa kriisien hallinnassa, kuten tapahtui Amsterdamin sopimuksessa.

Pitemmälle vietynä WEU-lähtöinen turvallisuusratkaisu merkitsisi mahdollisimman väkevää panostusta EU:n puolustuspoliittisen identiteettiin ilman kollektiivisen puolustuksen velvoitetta.

Liittoutumattomalle Suomelle tällainen suuntaus tietysti luontuisi, koska se päästäisi maan kiusalliseksi koetusta Nato-ratkaisusta. Eri asia, edellyttäisikö se toisaalta EU:n poliittisen integraation tiivistämistä tavalla, joka olisi kukon askel kohti yhtä kavahdettua liittovaltiokehitystä.