Pääkirjoitus 29.11. 1998:
Kesän eurovaalit puolueille
demokratian pakkopullaa

Ensi kesän EU-vaalit tuntuvat olevan puolueille varsinaista demokratian pakkopullaa. Aihe ei jaksa kiinnostaa tilanteessa, jossa päälle pakkaavat monet kansallisesti tärkeät askareet.

Kesäkuun kolmantenatoista pidettävät eurovaalit ajoittuvat Suomen kannalta mahdollisimman epäsuotuisasti. Maahan on eduskuntavaalien jälkeen saatu uusi hallitus, joka valmistautuu tulikasteeseensa Euroopan unionin puheenjohtajana. Lähestyvät presidentinvaalit ja kesälomat vetävät nekin yleistä huomiota pois EU-uurnista.

Euroopan parlamenttiin 1996 valituista 16 suomalaisesta vain seitsemän haluaa jatkaa meppielämää. Vasemmistoliiton Outi Ojala ja keskustan Paavo Väyrynen ovat kahden vaiheilla. He katsonevat ensin menestyksensä maalisvaaleissa.

Nimekkäiden nykyedustajien jättäytyminen vapaaehtoisesti europolitiikasta tai palaaminen kotimaan kilpakentille on ollut puolueille ikävä takaisku. Uusien, valtakunnallisesti riittävän tunnettujen henkilöiden mukaan maanitteleminen on tuottanut puoluetoimistoille tukuittain harmaita hiuksia.

Sdp on ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana saanut kootuksi täyden kahdenkymmenen nimen listan. Joukon kokoonpano puhuu puolestaan: enin osa ehdokkaista on suurelle yleisölle tuiki tuntemattomia, vain yksi on alle nelikymppinen, kun taas kaksi kolmannesta on yli 50-vuotiaita.

Demarit ovat onnistuneet houkuttelemaan riveihinsä muun muassa yhden verrattain tunnetun jääkiekkovalmentajan ja viihdemuusikon. Silti samanlaista julkkisten esiinmarssia kuin vuoden 1995 vaaleissa nyt tuskin nähdään.

Myös entisten raskaansarjan poliitikkojen rekrytointi on osoittautunut entistä työläämmäksi. Sen on todennut erityisesti kokoomus, joka on yrittänyt turhaan vetää euroehdolle uusia raimoilaskiviä.

EU:n parlamentti on ainoa ylikansallinen kansanedustuslaitos maailmassa. Vaikka parlamentin asemaa suhteessa komissioon ja kansallisia hallituksia edustavaan ministerineuvostoon on pyritty viime aikoina vahvistamaan, demokratian vaje on yhtä unionin herkkä kohta.

Toisin kuin parlamentaarisessa päätöksenteon järjestelmässä, äänestäjät eivät EU:ssa pääse vaikuttamaan keskeisten vallan käytön orgaanien kokoonpanoon. Silti tai pikemminkin juuri sen vuoksi unionin kannalta on ensiarvoista, että mahdollisimman moni eurovaalien 290 miljoonasta äänioikeutetusta vaivautuu äänestämään.

Toiveista huolimatta äänestysvilkkaus on ollut laskemaan päin. Kun ensimmäisissä eurovaaleissa 1979 yllettiin 67 prosenttiin, vuonna 1994 luku oli enää 58.

Osanoton aktiivisuus vaihtelee huomattavasti jäsenvaltiosta toiseen. Kuinka ollakaan korkeimmat noteeraukset saadaan yleensä Luxemburgissa, Kreikassa, Italiassa ja Belgiassa. Niissä äänestämättä jättäminen on rangaistava teko.

Suomessa EU:n parlamenttivaalit järjestettiin edellisen kerran poikkeuksellisesti kunnallisvaalien yhteydessä kaksi vuotta sitten. Äänestysvilkkaus kipusi juuri ja juuri yli 60 prosentin.

Jos tuoreen gallup-kyselyn on ennakointiin on luottamista, ensi kesänä on mahdollista yltää ainakin samalle tasolle. Vastaajista lähes neljä viidestä ilmoitti aikovansa osallistua eurovaaleihin "varmasti" tai "luultavasti".

Käyvätkö hyvät aikomukset toteen, jää riippumaan paitsi siitä, miten kiinnostavia ja uskottavia ehdokkaita puolueet vaaleihin asettavat, myös siitä, millaisia eurooppalaisia asiakysymyksiä äänestäjien pureksittavaksi tarjotaan. Pakkopulla-asenne ei tältäkään osin lupaa hyvää.