Hiottu pronssi säilyttää värinsä

TS/Marttiina Sairanen<br />Kuvanveistäjä Laila Pullisen Invocatio sijoittui toiseksi Piispa Henrikin muistomerkkikilpailussa.
TS/Marttiina Sairanen
Kuvanveistäjä Laila Pullisen Invocatio sijoittui toiseksi Piispa Henrikin muistomerkkikilpailussa.

Turun Sanomien pääkirjoituksessa 21.11. Kirkko ja kartio mainitaan luonnokseni kohdalla paikkansa pitämätön tieto, ettei hiottu pronssi säilyttäisi väriään, vaan patinoituisi aikojen kuluessa. En voi tietää kenen tai minkälaiseen asiantuntemukseen väite perustuu - minulta asiaa ei kukaan ole tiedustellut, enkä luonnos-selvityksessäni sitä erikseen käsitellyt. Kirkollisen aiheen kyseessä ollen selvityksessäni pyrin antamaan ensisijaisesti tärkeänä pitämääni tietoa teoksen sisällöstä.

Nykytekniikka tuntee useita eri vaihtoehtoja miten hiottu pronssi säilyttää värinsä ulkoilmassa. Esimerkiksi yksi vanhimmista ja edelleen hyvin toimivista menetelmistä on sopivan valuseoksen valinta. Vatikaanin modernin taiteen museossa, joka keskittyy sakraalitaiteen esittelyyn, on esimerkkejä havainnollistettavissa.

Veistospuistossani Vantaalla on nähtävissä 1970 Italiassa valettu hiottu veistos, joka pysyy kirkkaana vuotuisen puolentunnin huoltopuhdistuksen saatuaan ensikertalaisen koululaisen suorittamana.

Luonnoksessani hiotun ja patinoidun pinnan suhteellista osuutta ei ollut mahdollista perustellusti esittää, luonnoksen pakollisen pienen koon vuoksi. Luonnos on siltäkin osin viitteellinen.

Jos asiaa minulta olisi kysytty, olisin halunnut myös keskusteluttaa seurakunnan nuorisotyön tekijöitä Piispan hiipan puhdistajaiset operaatiosta - Helsingissä opiskelijaryhmät tarjoutuvat veistosten puhdistajiksi tämän tästä, 1800-luvun arat pronssit eivät kuitenkaan sellaiseen sovellu.

Kuvanveistäjäliiton Pronssityöryhmän suorittaman, Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman, tutkimuksen loppumietinnössä kehotetaan kaikki julkiset veistokset puhdistamaan kerran vuodessa, ilman saasteiden vuoksi.

Itse entisenä seurakuntanuorena ja seurakunnan partiossa hauskoissa operaatioissa muistoja saaneena, uskallan uskoa, että mielenkiintoa tällaiseen yhteistoimintaan löytyisi tänäänkin. Kuten sanottu keinoja löytyisi muitakin, enkä katso asialliseksi väitettä teokseni pintastruktuurista ja sen estäneen menestystä.

Tässä yhteydessä toivon saavani toistaa Suomen kirkolle kysymyksen: kenen kirkko uskoo mahdollistavan sakraalitaiteen tässä maassa, jos kirkko ei tunnista sitä omaksi tehtäväkseen.

Teologisen tiedekunnan arkkitehtivetoisissa asiantuntijaseminaareissa asiaa on pohdittu useamman kerran - eikö teologiseen- ja kansalaiskeskusteluun julkisesti uskaltauduta?

Mikä on kirkon tehtävä, rakentaa kaupunkikuvaa vai henkistä turvapaikkaa nykyajan yksinäiselle ihmiselle.

Laila Pullinen Ramsay
kuvanveistäjä, professori