Maaseudun vahvuudet jääneet
kaupungistumiskierteen jalkoihin

Suomea riivaa yhä kiihtyvä kaupungistumisen ja maaseudun autioitumisen kierre. Neljännes miljoona kansalaista muuttaa vuosittain asuinsijaa. Määrä hipoo 1970-luvun ennätyksiä. Työn, koulutuksen ja toimeentulon perässä pakkaudutaan taajamiin, elinvoimaisiin kaupunkeihin, ei vähiten Helsingin seudulle.

Maa on jakautumassa väestöllisesti huolestuttavaa vauhtia kahtia. Aktiiviväki valuu etelään ja eläkeläiset kyläpalvelujen hiipuessa kuntakeskuksiin. Imuvoimaisen pääkaupunkiseudun ainoa valtakunnallinen kilpailija on Oulu, joka vetää puoleensa etenkin huipputekniikan osaajia.

Maakunnissa polarisoituminen näkyy seutukuntien välisinä repeäminä. Hyvä esimerkki on üVarsinais?-Suomi, jonka tuhannen henkilön muuttovoitosta Salo ja Turku imevät leijonanosan. Pahimpia menettäjiä ovat vastaavasti Loimaa ja Vakka-Suomi, toinen perinteisen agraari, toinen perinteisen tehdasteollinen seutukunta.

Yhteiskunnan muutoksessa äärimmäisyysilmiöt ovat harvoin kokonaisuuden kannalta eduksi.

Tämä pätee myös muuttoliikkeeseen, joka voi aiheuttaa sopeutumisen ongelmia yhtälailla liian voimakkaasti kasvavilla kuin liian nopeasti ehtyvillä alueilla. Edellisiä vaanivat henkisen, sosiaalisen ja ekologisen pahoinvoinnin vaara, jälkimmäisiä elämän aineellisten edellytysten ja yhteisön infrastruktuurin rapistuminen.

Vaikka kuluva 90-luku ei ole ollutkaan mikään aluepolitiikan riemuvuosikymmen, kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tasainen aluekehitys on maalle ja kansantaloudelle kaksinapaistumista parempi vaihtoehto. Sille kannalle näyttävät asettuneen myös Turun Sanomien teettämän kunnanjohtajakyselyn vastaajat ( TS 23.11).

Selvästi vakavimpana tulevaisuuden uhkana kunnanjohtajat pitivät väestön ikääntymistä ja muuttoliikettä poispäin. Vasta kakkosena tuli viime aikoina paljon puhuttu kuntatalouden kurja tila. Uhilla on tietysti looginen kytkentänsä: jos ei ole väkeä, ei ole veronmaksajia, eikä muitakaan kukoistavan julkistalouden edellytyksiä.

Väestön haitallinen ükaupungistumis?- ja keskittymiskierre ei ole kohtalon sanelema vääjäämättömyys, johon on pakko sopeutua. Kierteen katkaisemiseen tarvitaan kuitenkin tosi tomeria toimia: pitää kaiva esiin maaseudun vahvuudet, joita jo osataan "kyllä arvostaa, mutta ei arvottaa".

Valtiovarainministeri Sauli üNiinistö? on epäilemättä oikeassa varoittaessaan maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelun lietsomisesta. Todellisuudessa molemmat tarvitsevat toinen toistaan.

Kyräilyn sijasta on kehitettävä vuorovaikutusta. On pyrittävä avaamaan yhteistyökanavia kaupunkikeskusten ja ympäröivän maaseudun välille. Tietotekniikan, korkeakoulutuksen, etätyön, yrittäjyyden, omatoimisuuden ja me-hengen mahdollisuuksia on vielä viljalti üVarsinais?-Suomessakin käyttämättä.

Vaikka seutukunnat ovat EU-ajattelun mukaan aluekehityksen avainyksiköitä, maaseudun todelliset generaattorit voivat löytyä paljon pienemmistä yhteisöistä. Esimerkiksi Perniön üYlönkylä? ja üNurkkila? ovat kelpo todisteita siitä, että vielä on perisuomalainen kyläkin voimissaan.