Kirjoittajavieras-kolumni
Eevi Raunio:
Poliitikkona Turussa

Kirjoittaja on maalarimestari ja Turun joukkoliikennelautakunnan jäsen (kesk).
Kirjoittaja on maalarimestari ja Turun joukkoliikennelautakunnan jäsen (kesk).

Turun tauti on pääkaupunkiseudun tiedotusvälineiden keksimä nimitys, joka alkaa aiheena olla lähes loppuunkaluttu. Onko sitten vielä pahempi asia, jos on turkulainen poliitikko?

Miten itse päädyin poliittiseksi vaikuttajaksi kotikaupunkiini?

Hävittyäni viime presidentinvaalit, ehdokkaani Elisabeth Rehnin jäätyä kunniakkaalle hopeatilalle, jäi minulle hampaankoloon käyttämätöntä voimavaraa. Niinpä menin kansanedustajaehdokkaan tukiryhmään tekemään työtä ja varmistamaan hänen pääsynsä Arkadianmäelle. Ehdokkaani tultua valituksi eduskuntaan mietin omia mahdollisuuksiani kunnalliseksi vaikuttajaksi.

Tietosanakirja kertoo politiikan olevan yhteisten asioiden hoitamista. Kansan keskuudessa ollaan taas sitä mieltä, että politiikka on kähmimistä ja kieroilua. Halusin lähteä ottamaan selvää mihin kategoriaan Turku kuuluu. Politiikassa minulla ei ole oman edun tavoittelua. Olen Turun lääninvankilan työmestari, enkä vankeinhoidossa pääse sen korkeammalle, ellen joudu kahvimainokseen vankilan kattoa tervaamaan.

Viime kunnallisvaaleissa saamani äänimäärä riitti joukkoliikennelautakuntapaikkaan. Tämä on tärkeä lautakunta, joka tulosvastuullisena yksikkönä hoitaa omaa sektoriaan. Vastuullisena päättäjänä pyrin vastaamaan huutooni, ettei käy kuin entisellä miehellä kotiintulokuulustelussa, vastaushan oli: "en mää, mut pojat".

Kuinkahan moni on äänestänyt kirkollisvaaleissa? Nehän ovat vaalit, joissa pienimmällä äänimäärällä pääsee vaikuttajaksi. Tuntuu siltä kuin äänestysprosentti ja veroprosentti olisivat sama asia. Ollaan totuttu maksamaan veroja, mutta ei olla enää kiinnostuneita mitä veromarkoillamme tehdään. Ainoastaan kahvipöytä- ja kapakkakeskusteluissa annetaan hyviä neuvoja ja manataan päättäjät maanrakoon. Mutta ei olla valmiita ottamaan vastuuta sen vertaa, että mentäisiin äänestämään.

Äänestäminen pitäisi nähdä nimenomaan oikeutena, ei velvollisuutena ja välttämättömänä pakkona. Kaikissa maissa tätä oikeutta ei edes itsestäänselvänä ole. Äänestäminen on yksi demokratian keino vaikuttaa asioihin valittujen edustajien ja päättäjien välityksellä. Valitut saavat valtuuden toimia äänestäjiensä etujen mukaisesti ja heillä on myös vastuu toiminnastaan. Yhteys ja vuoropuhelu äänestäjien ja poliitikkojen välillä pitäisi säilyä myös vaalien välisen ajan. Äänestäjät ovat poliitikkojen työnantajia, joten heillä on oikeus vaatia myös työn tuloksia ja tulosten laadun arviointia.

Onkohan äänestyslaimeuden syynä se, ettei tiedetä pitäisikö valita sopivin vai pätevin? Ehkä ollaan vieraannuttu päätöksentekijöiden valinnasta ja politiikasta yleensäkin. Politiikan eli yhteisten asioiden hoitamisen pitäisi kiinnostaa nykyistä suurempaa joukkoa. Ajatellaan, ettei yksittäinen äänestäjä mitenkään voi vaikuttaa muistamatta, että monista yksittäisistä mielipiteenilmauksista voi syntyä joukkovoimaa.

Mitähän jos otettaisiin äänioikeus pois niiltä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet sitä. Menetetty äänioikeus pitäisi ansaita takaisin. Nousisikohan äänestysprosentti vai mitkä ovat konstit ja keinot äänestysväsymyksen voittamiseksi?