Pääkirjoitus 9.11. 1998:
Itseään toistava Saddam-show

Jos Irakin yritykset vapautua sille Kuwaitin sodan jälkeen määrätyistä asetarkastuksista olisivat tv-sarja, ohjelmapäivystys olisi jo kauan sitten tukkiutunut vihaisista soitoista, joissa tympääntyneet katsojat valittaisivat juonen polkevan pahasti paikoillaan.

Totta onkin, että jopa samoja perustarinoita kierrättäviin saippuaoopperoihin verrattuna Irakin runsas viikko sitten jälleen kerran aloittama uhittelu YK:n asetarkastajia vastaan toistaa uuvuttavasti itseään. Ensin Irak vaikeuttaa tai kokonaan kieltää asetarkastajien toiminnan syyttäen näitä Yhdysvaltain kätyreiksi, sitten YK:n turvallisuusneuvosto kokoontuu ja tuomitsee Irakin yksipuoliset toimet, ja kolmanneksi seuraa ties kuinka monennen kompromissin etsiminen aseellisen yhteenoton välttämiseksi.

Jopa pääosan esittäjien roolit ovat kerta kerran jälkeen täsmälleen samat. Irak yrittää pukeutua presidentti Saddam Husseinin hallinnolle äärimmäisen huonosti sopivaan marttyyrin viittaan. Lännen kovilla aseellisilla vastatoimilla Bagdadia uhkaa ennen muuta Yhdysvallat tukenaan Britannia, kun taas YK:n turvallisuusneuvoston muista pysyvistä jäsenistä Ranska, Venäjä ja Kiina ovat varovaisempien sanamuotojen kannalla. Ja erityisesti Venäjä saa kriisin pitkittyessä tilaisuuden esittää vakiorepliikkinsä, jolla se varoittaa Yhdysvaltoja ryhtymästä sotilasiskuihin, joilla Moskovan mukaan olisi ennalta-arvaamattoman vakavat seuraukset.

Eräänlainen uuvuttavuus onkin epäilemättä Saddam Husseinin uhittelupolitiikan tavoitteena. Pyrkiessään eroon sodan jälkeen määrätyistä pakotteista Bagdad tuntuu uskovan, että kriisien toistuminen muutaman kuukauden välein saa lännen pikku hiljaa tympääntymään ja vähitellen luopumaan tiukasta asevalvontalinjasta ja talouspakotteista ja näin päästämään Saddamin pikku hiljaa jälleen kukoksi tunkiolleen.

Silti moni YK-diplomaatti oli runsas viikko sitten aidosti hämmästynyt Irakin uusimman uhitteluvaiheen ajoituksesta. Turvallisuusneuvosto oli vain päivää aiemmin hahmotellut suunnitelman, jolla oli määrä arvioida kokonaisuudessaan Irakin tähänastinen mukautuminen rauhansopimuksen vaatimuksiin. Ajatuksena oli päätyä kokonaisarvion kautta ainakin muutamien pakotteiden purkamiseen tunnustuksena siitä, että Irak on edistynyt joidenkin rauhansopimuksen vaatimusten täyttämisessä.

Tavoilleen uskollista Saddamia tuntuu kuitenkin edelleen kiinnostavan pikemminkin kaikki tai ei mitään -uhkapeli kuin asteittainen vapautuminen kansainvälisen politiikan tarkkailuluokalta. Diktaattorille kun kelpaisi pohjimmiltaan vain täyden toimintavapauden palautuminen.

Niin ruusuista tulevaisuutta Irakin itsevaltaiselle johtajalle ei kuitenkaan voi enää ennustaa. Päinvastoin jokainen uusi uhman ele ja jokainen Irakista valunut tieto diktaattorin ihastuksesta erilaisiin joukkotuhoaseisiin on vakuuttanut ulkomaailman siitä, ettei Saddamia enää voi päästää vapaasti toteuttamaan itseään Irakin johtajana. Sitä ei sen paremmin naapurimaiden kuin kansainvälinenkään turvallisuus salli. Irakilaisten onkin ennen pitkää valittava suvereniteettinsa palauttamisen ja Saddamin väliltä. Nopein tie ulos pakotteista maalle avautuisi ilman Saddamia.