Kirjoittajavieras -kolumni
Liisa Hyssälä
Isän perintö

Kuulun sodan jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin. Isämme ovat viettäneet rintamalla, sotatoimissa nuoruutensa parhaat vuodet. Mikä on ollut näiden miesten perintö lapsilleen?

Kävin viime kesänä Karjalan kannaksella tutustumassa suomalaisten taistelupaikkoihin Summassa, Ihantalassa. Isä oli Kannaksella, isänmaata puolustamassa muiden Suomen miesten tavoin; vasta siellä minulle kirkastui isästäni koko kuva. Sodassa isä oli lääkintämiehenä ja ruumiiden ja haavoittuneiden hakeminen ja sodan julmuudet lukkiuttivat nuoren miehen mielen niin, ettei hän koskaan puhunut sodasta. Ei koskaan sanaakaan.

Se on ymmärrettävää. Miehet eivät olleet liikkuneet liioin kotipiirin ulkopuolella ja yhtäkkiä ihmisyyden suurimmat raakuudet olivat silmien alla. Oliko henkisiä valmiuksia kohdata niitä?

Isäni kuoli viime vuonna. Kaivoin hautajaispuhetta varten esiin rintamakirjeitä. Niistä piirtyi kuva isästä, joka huolehti kotiasioista, kotirintamanaisille oli jäänyt suuri vastuu. Kirjeissään hän pyrki kieltämään sodan kokemuksia, jotta ne olisi helpompi kestää.

Kun paluu rauhan töihin alkoi, ei ollut kriisiterapiaa odottamassa. Onneksi työtä riitti yllin kyllin. Siihen oli hyvä keskittyä. Väsyttää itsensä niin, että varmasti uni tuli illalla. Vähitellen painajaisetkin tulivat yhä harvemmin.

Olen pohtinut ikätoverieni kanssa isiemme esimerkin vaikutusta elämäämme. Kaikki saavutetaan työn kautta. Raskaskaan työ ei ole mitään isiemme kokemuksiin verrattuna. Siksi meillä ei ole oikeutta valittaa, siksi niin monet meistä sairastuvat työuupumukseen.

Useimpien meidän isät eivät osoittaneet julkisesti tunteitaan. Emme istuneet isän sylissä. Vaatimaton, hiljainen olemus opetti elämästä olennaisen. Suklaalevy nimipäivänä viesti sisäisestä tunteesta, jolle ei ollut ilmiasua.

Itsenäisyyspäivänä mentiin kirkkoon. Seistiin pakkasessa ja lumisateessa sankarihaudoilla. Aina tuuli niin, että lumi iskeytyi neuloina kasvoihin. Siellä isä veisasi Jumala ompi linnamme. Isä, joka ei muulloin liioin laulanut.

Kun lapset 60-luvulla lähtivät kotoa etelään ja Ruotsiin, kuka minnekin, isän käsi vilkutti pihalla viimeiseksi. Se jäi lähtijän tajuntaan. Sama suuri kömpelö koura vilkutti vielä pitkään vanhainkodin ikkunasta vierailijan perään.

Sodan varjo on levännyt vielä oman sukupolveni, satojen tuhansien ikäisteni yllä. Omat lapseni eivät jaa enää tunnetasolla tätä kokemusta. Kiestinki, Summa, eivät sanoina merkitse heille muuta kuin historiaa. Isoisän rintamakirjeet enemmän. Isien sukupolvet vaihtuvat. Kunnioitus menneille polville säilyy.

Kirjoittaja Liisa Hyssälä on kansanedustaja (kesk).