Havaintoja-kolumni
Raimo Vahtera:
Politiikan rapalat ja muut vieheet

Mistä on kunnon poliitikko tehty?

Äkisti mieleen tulee jotain vallan muuta kuin ainekset, joista on pienet tytöt ja pojat tehty.

En edes yritä vastata, mutta se tiedetään, ettei ainakaan kokemuksesta. Kokemus koetaan näinä aikoina rasitukseksi, osaaminen haitaksi.

Sellaista on ilmassa. Politiikka on pahasta, politiikka ryvettää.

Ryvettyminen on likaantumista. Politiikan ulkopuolella on puhdasta, siellä on pulmusia. Niinpä puolueet etsivät pulmusia ehdokkaikseen.

Aivan aiheellisesti professori Voitto Helander kysyi lehdessämme, "millä muulla yhteiskuntaelämän alalla korkeisiin asemiin henkilöitä rekrytoiva organisaatio arvostaa kokemattomuutta ja samalla tietämättömyyttä yhtä korkealle kuin puolueet poliittisiin luottamustehtäviin pyrkijöiden kohdalla".

Ilmaan on heitetty myös ajatus, jonka mukaan eduskunnassa pitäisi vaaleissa aina tapahtua merkittävä verenvaihto. Se toisi uutta puhtia luutuneisiin rakenteisiin, uskotaan.

Eduskuntaan tullaan yleensä kohtuullisen pitkää tietä. Järjestöt ovat tavallinen lähtöalusta ja monella on kokemusta kunnallispolitiikasta.

Ne eivät tuo tunnettuutta, jota nyt kaivataan.

Uudet edustajat toisivat kyllä vaihtuvuutta, mutteivät välttämättä kartuttaisi eduskunnan poliittista osaamista.

Oudolta tuntuu ajatus, jota myös on esitetty ja jonka mukaan jossakin olisi kyvykkäitä ja osaavia henkilöitä, mutta heitä ei politiikka kiinnosta.

Missähän lie sellainen opinahjo, joka tuottaa valmiuksia tulokselliseen politiikan tekemiseen.

Politiikka edellyttää monenlaisia kykyjä, ennen muita kykyä yhteistyöhön.

Jämerän poliitikon maineen voi saada pelkästään toistamalla muiden ajatuksia. Meillä on ollut tiukaksi sanottuja valtiovarainministereitä, joiden ajatukset ovat suoraan virkamiesten papereista.

Kaava ei toimi joka ministeriössä. Kun naisministeri puhuu kenraalien suulla, vaikutelma ei ole likikään sama, joskus jopa huvittava.

Filosofi Maija-Riitta Ollila kirjoitti hiljan professioista. Aiheen antoivat toimittajat.

Hän kirjoitti muun muassa näin: "Alas holhous, ylös kansalaisen valinnanvapaus! Tämä saattaa päteä viihteeseen, mutta jos toimittajakunta haluaa olla yhteiskunnallisesti varteen otettava joukko, sen on varottava täydellistä narrin roolia.

Toimittajien piti valvoa demokratiaa eikä tehdä sitä mahdottomaksi jättämällä oikeat asiat sikseen skandaalien perässä laukatessaan."

Ajatusta professiosta voidaan sovittaa myös kansanedustajiin. Tällöin huomio on kiinnitettävä ennen muuta työn laadun varmistamiseen. Lainsäädäntötyön laatuhan on lähes pysyvä puheenaihe.

Maija-Riitta Ollila kysyi, voiko toimittajan vastuulliseen tehtävään ryhtyä kuka tahansa reipas henkilö, joka on valmis roiskimaan rapaa jokaisen ohikulkijan silmille?

Vastauksen pitäisi olla, ettei voi. Käytäntö vaihtelee.

Kansanedustajiksi etsitään melkein ketä tahansa reipasta henkilöä. Häneltä edellytetään tunnettuutta ja poliittista puhtautta.

Ehdokkaan tehtävä on kaksijakoinen, siksi ehdokkaiden rekrytointi näyttää hämmentävältä.

Ehdokas on ehdolla vastuulliseen tehtävään, mutta hän on myös viehe, jonka odotetaan maksimoivan puolueen äänisaaliin.

Valinta jää kansalaisille. Voitto Helanderin mukaan äänestäjät eivät ole niin kriittisiä ammattipoliitikoita kohtaan kuin keskustelusta voisi päätellä.

Istuvat kansanedustajat keräävät noin puolet vaalipiirissään annetuista äänistä. Ensikertalaisille käy useimmiten kuin urheilussa: kokemus karttuu.

Tästä voisi päätellä, että kyllä kansa tietää.

Siitä ei voi kuitenkaan päätellä, että puolueet eivät tietäisi. Julkkisehdokkailla taistellaan viimeisistä paikoista.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä todetaan muun muassa, että "eduskunnan velvollisuus on havainnoida maailman muutosta, analysoida sitä ja ottaa ajoissa kantaa siihen, mitä suomalaiselta yhteiskunnalta ja sen toimijoilta tulevaisuudessa vaaditaan. Kansanvalta ei toteudu vain hyväksymällä jo tapahtuneet muutokset."

Pelkkä puhtaus ei piisaa edes tähän.

Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.