Kolumni Reijo Koski:
Väljähtynyttä vakoilua

Vakoilua sanotaan maailman toiseksi vanhimmaksi ammatiksi. Vakoiluhan kaiketi paljasti sen ensimmäisenkin ammatin.

Erityisesti minun ikäpolveni, joka eli lapsuuttaan sodan aikana, kokee vakoilun yhtenä kaikkein alhaisimpana ja kuvottavimpana toimintana, mitä maailmaan mahtuu. Elämä on kuitenkin opettanut, että vakoilu itse asiassa onkin valtioiden välisen toiminnan välttämättömimpiä elementtejä ja oikeastaan kaikkien etujen mukaista toimintaa.

Sille en kuitenkaan voi mitään, että vakoilu tuo mieleeni suurikorvaisen, tiittilakkisen ja punatähtisen partaisen miehen, joka urkkii Suomesta salaisia tietoja nurkan takana kenties juuri minua kuunnellen.

Suomen valtiojohto voi olla tyytyväinen. Sen sodanaikainen propaganda meni niin hyvin perille, että se vaikuttaa vielä kymmeniä vuosia sodan jälkeenkin. Koko ihmisiän.

Ulkoministeriössä paljastunut vakoilutapaus on herättänyt suomalaisessa mediassa kovasti huomiota, mutta jotenkin kaikista virallisista kommenteista ja kannanotoista on huokunut selvästi viesti, ettei vakoilu nykyisin ole oikeastaan mitenkään erikoinen, saati vaarallinen tapahtuma. Kuitenkin vakava.

Kun suomalainen vakoilee jonkin toisen valtion hyväksi eli paljastaa tai myy oman maansa kannalta tärkeitä tietoja ulkopuoliselle, hän syyllistyy maanpetokseen.

Ennen vanhaan maanpetos oli jo sanalliselta arvovaraukseltaan kaikkein pahimpia sanoja. Kenties murhaakin inhottavampi sana. Tänään se ei taida olla enää juuri muuta kuin kylmä juridinen termi, vaikka maanpetoksesta yhä onkin säädetty jokseenkin ankaria rangaistuksia rikoslaissa. Pahimmillaan maanpetoksesta voi edelleenkin saada elinkautistuomion.

Ulkoasiainsihteeri Olli Mattilan paljastuminen Euroopan unionia koskevien tietojen Venäjälle luovuttajaksi ei ole suuria intohimoja herättänyt Suomen ulkoasiainhallinnossa sen paremmin kuin muussakaan hallinnossa. Paitsi tietysti suojelupoliisissa, josta on tehty tapauksen sankari, koska se näin osoitti olemassaolonsa tarpeellisuuden.

Ei tämä Mattilan tapaus oikein klassillisen vakoilujutun raameihin tunnu sopivankaan. Kunhan nyt ensin puristetaan kaikki julkisuusarvot siitä ulos, niin nähdään, mitä todella jää syyttäjän haaviin.

Ja mitä pitäisi oikeastaan ajatella siitä, että vakoilusta eli maanpetosrikoksesta epäilty ulkoministeriön virkamies saa olla omissa oloissa kotonaan ja nauttia vielä kaiken kukkuraksi puolikasta A 23-palkkaluokan normaalista tienestistään.

Tiedossa ei ole, mitä Mattila sai vastikkeeksi tietojen luovuttamisesta. Ei sen puoleen tiedetä vielä yleisesti sitäkään, minkälaisia tietoja hän venäläisille ystävilleen toimitti.

Euroopan unioni on tunnettu siitä, että sen monilukuiset elimet ja instanssit vuotavat tietoja kuin seula. Voiko ylipäänsä Suomen hallussa olla enää mitään sellaista tarkoin varjeltua EU-tietoa, jota ei jostain muusta suunnasta olisi Venäjän kehittyneen vakoilu- ja tiedustelupalvelun helppo ostaa tai saada jopa ilmaiseksi.

Tuskinpa vain. Vaikka tiedustelu kansainvälisessä käytännössä on täysin laillista tiedonhankintaa ja vakoilu rikollista, on ero näiden kahden menetelmän välillä ainakin käytännössä kovasti hämärtynyt.

Vieraan vallan hyväksi vakoileminenkaan ei ole enää sitä samaa alhaista isänmaanpetturuutta kuin joskus aikaisemmin. Vakoilusta epäiltyä ei panna rautoihin. Hyvä, ettei saa jatkaa virkansa hoitamista tutkimustenkin aikana.

Talousasioita koskevien tietojen luovuttajaa ei ilmeisesti koeta yhtä suurena rikollisena kuin sotilaallisten tietojen myyjää, vaikka isänmaa itse asiassa voi joutua taloussalojen paljastuessa paljon suurempaan vaaraan kuin sotilaallisten tietojen vuotaessa.

Kansainvälisen yhteisön jäsenyydessä luotettavuus on merkittävä arvo. Se ei edes välttämättä ole sidoksissa vuotaneiden tietojen todelliseen merkitykseenkään. Sana isänmaanpetturi ei kuitenkaan saisi merkitykseltään väljähtyä ainakaan sen takia, ettei aina oikein tiedetä, mitä se pettäminen kulloinkin on.

Kirjoittaja Reijo Koski on Turun Sanomien pääkirjoitustoimittaja.