Arkkipiispan rooli hahmoteltava
tulevaisuudessa uudella tavalla

Äsken käytyyn arkkipiispanvaaliin liittyvässä vilkkaassa keskustelussa oli yksi johtavia teemoja arkkihiippakunnan väitetty yliedustus. Sillä oli merkitystä sikäli, että Turku "veti kotiinpäin" eli käytti omaa arvostelukykyään lähtemättä maan muiden osien talutusnuoraan.

Vääryys ei - ainakaan tähänastisen valintatavan mukaan - ollut siinä, että äänestettiin omaa piispaa. Sitä vastoin on helpompi ymmärtää, että ulkohiippakuntalaiset kokivat vääryydeksi sen, että koko arkkihiippakunta sai äänestää molempia piispoja, sekä omaa että hiippakunnan muun osan piispaa. Asia huomattiin kaiketi siksi, että vaalit olivat kovin peräkkäin.

Asian selittää jollakin tavalla arkkihiippakunnan järjestelmää koskevan muutoksen kiireisyys. Ehkä silti olisi kuitenkin ollut jotenkin mahdollista, että toisen piispan vaaliin olisivat saaneet osallistua vain hänen rovastikuntiensa valitsijat ja arkkipiispan vaaliin vain valitsijat hänelle nimetystä kolmesta rovastikunnasta muiden hiippakuntien valitsijoiden lisäksi. Tosin tällä tavoin olisi valitsijoiden kokonaismäärä pudonnut usealla sadalla ja tästä, että niin pieni joukko valitsee arkkipiispan olisi saattanut nousta kokonaan oma suuriääninen huutonsa.

Selvintä olisi - kun nyt tälle tielle kerran on lähdetty - että nykyinen Turun arkkihiippakunta lopullisesti jaettaisiin. Näin syntyisi kaksi keskimäärin vähintään nykyisen ruotsinkielisen hiippakunnan suuruista yksikköä. Ellei - niinkuin näyttää - mielikuvitus ja luovuus muuhun riittäisi, voisi Turku olla molempien keskus. Silloin saavutettaisiin se etu, että molempien sihteeristö ja muu esikunta voisi edelleen olla pääosin yhteinen.

Muun Suomen osuus arkkipiispan vaalissa jäisi riippumaan siitä, millaiseksi arkkipiispan tehtäväkenttä hahmotellaan. Tämä hahmottelu alkaneekin käytännöllisesti katsoen heti.

On kaksi mahdollisuutta: perinteinen ja hyvin monien parempana pitämä ratkaisu, että arkkipiispa on yksi piispa, tosin ensimmäinen vertaistensa joukossa. Hän on keskeisesti Turun ympäristön piispa, mutta samalla ja tähänastista keskeisemmin eräiden yleiskirkollisten tehtävien hoitaja. Toinen mahdollisuus olisi, että hän olisikin kirkon johtaja, eräänlainen Suomen paavi, joka lähinnä sivutoimisesti olisi Turun ja ympäristön kaitsija. Tällainen ratkaisu merkitsisi lähtemistä tielle, josta ei ole kokemuksia ja jonka seurauksia olisi vaikea ennakoida.

Matti Taatila