Pääkirjoitus 25.9.1998:
Paljastunut vakoilutapaus
paha isku ulkoministeriölle

Ulkoministeriössä paljastunut vakoilutapaus on vakava muistutus tosiasiasta, että vaikka kylmä sota on jo ajat sitten kirjattu päättyneeksi, tietojen välittäminen rikollisin keinoin valtioiden välillä on edelleen voimissaan. Erityisen pahan särön Suomen ulkopoliittiseen kuvaan ja luotettavuuteen tämä tapaus aiheuttaa siksi, että tietovuoto Venäjälle tapahtui suoraan ministeriön sisältä.

Vaikka valtioiden ja varsinkin Suomen sotilaallinen, poliittinen ja kaupallinen toiminta on viime vuosina tullut entistä enemmän läpinäkyväksi ja julkinen tietojenvaihto entistä yleisemmäksi, on valtiokoneistolla silti salaamisen tarvetta edelleen. Salaisuuksien suojaamiseksi ovat yhä voimassa ankarat rangaistukset valtiopetosrikoksista.

Suomi oli Neuvostoliiton aikoina kiinnostava läntinen vakoilukohde ja varsinkin juuri Neuvostoliitto piti yllä suurta vakoilu- ja tiedustelukoneistoa Helsingissä. Sama suuntaus näyttää periytyneen Venäjälle, vaikka painopistealueet nyt ovatkin toiset.

Suomen jäsenyys Euroopan unionissa ja rajanaapuruus Venäjän kanssa luovat luonnostaan Moskovalle tarpeen ja tilaisuuden hankkia tietoja EU:n kaupallistaloudellisista asioista juuri Helsingissä. Ei ole sattuma, että vakoilusta epäilty suomalainen virkamies Olli Mattila työskenteli ennen epäillyksi tulemistaan ulkoministeriön kaupallisella osastolla.

Sotilaallinen ja poliittinenkin vakoilu ovat kylmän sodan loppumisen myötä käyneet harvinaisemmiksi. Teknillisten ja kaupallisten tietojen hankinnan merkitys taas on kasvanut.

Tietovuoto suoraan Suomen ulkoministeriöstä on harvinainen, joskaan ei aivan ainutlaatuinen. Juuri tällä hetkellä se on äärimmäisen kiusallinen, kun Suomi on valmistautumassa ottamaan vastaan EU:n puheenjohtajuuden ensi kesänä. Siitä syystä erityisesti ulkoministeriö on tulvillaan papereita, joita ei ulkopuolisten soisi saavan ainakaan ennen aikojaan käsiinsä.

Jos arviot, ettei ulkoasiainsihteeri Mattilan käsien kautta kulkenut kaikkein salaisinta aineistoa, pitävät paikkansa, jäävät vahingotkin ilmeisesti suhteellisen vähäisiksi. Pahinta on, jos Suomi, joka kansainvälisessä yhteisössä on ajanut avoimuuden lisäämistä, paljastuu suorastaan salaisiksi luokiteltujen tietojen vuotajaksi.

Euroopan unionin reaktiot vakoilutapaukseen ovat tähän asti olleet rauhalliset. Tietovuotoa on pidetty Suomen sisäisenä asiana.

Venäjän ulkoministeriön suhtautuminen tapaukseen tuo puolestaan mieleen neuvostoajat. Moskovan mielestä kahden venäläisdiplomaatin julistaminen ei-toivotuiksi henkilöiksi perustui väärinkäsitykseen ja koko vakoilujuttu olisi pitänyt sopia vähin äänin ystävien kesken.

Sulan hattuunsa vakoilutapauksen paljastamisessa saa Seppo Nevalan johtama suojelupoliisi. Supo on osoittanut tekevänsä rutiinejakin hoitaessaan arvokasta työtä suomalaisen yhteiskunnan hyväksi.

Samaa ei valitettavasti voi sanoa kaikista tiedotusvälineistä. Varsinkin televisiokanavien uutislähetyksissä vakoilusta epäillyn Olli Mattilan isä, ministeri Olavi J. Mattila on vedetty julkisuuteen tavalla, joka selvästi rikkoo hyvän lehtimiestavan rajat.