Kirjoittajavieras Arja Ilola:
Lisää hoitopaikkoja
vanhuksille

"Räjähtää käsiin" on usein toistettu termi puhuttaessa vanhusten määrän kasvusta tai vanhustenhuollon lisääntyvistä haasteista. Niin kutsuttu räjähdys on ollut ennustettavissa ja tiedossa aivan samoin kuin dementoivien sairauksien lisääntyminenkin.

Mutta missä ovat valmiudet 2000-luvun kasvaviin haasteisiin? Missä laaja arvokeskustelu muustakin kuin sinänsä tärkeästä hoidon laadusta? Ja missä halu myöntää tosiasiat?

Lukuisissa tutkimuksissa on kotihoidon todettu olevan useimmissa tapauksissa sekä laadullisesti että taloudellisesti edullisinta. Esimerkiksi Turussa voimme tyytyväisinä todeta kotiin saatavien palvelujen kehittyneen ja laajentuneen, joskin edelleen on aikapulaa asiakasta kohden.

Kotiin annettaviin tukitoimiin tulee siis edelleen panostaa ja omaishoitajan työtä tukea. Esimerkiksi Turussa on tällä hetkellä suuri pula vanhusten ja sairaiden päiväkodeista. Edullista hoivakotitason hoitopaikkaa on tällä hetkellä vailla noin sata turkulaista ja luku kasvaa vuoteen 2000 mennessä noin kahteen ja puoleen sataan! Dementoituneiden ryhmä- ja päiväkoteihin olisi heti paljon tulijoita, ja tuntuukin tosi pahalta, jos ryhmäkotien perustamiset edelleen lykkääntyvät.

Dementoituneiden avo- ja vuorohoidossa olemme kylläkin maan kärkitasoa. Kaupungin, seurakuntien ja järjestöjen yhteistyö on sujunut näissä asioissa mallikkaasti ja on mainio esimerkki tulevaisuuden yhteistyömuodoista.

Omais- ja kotihoitajan väsyttyä pitäisi olla myös mahdollista saada hoidettavalle pikaista pysäkkihoitoa. Nuorille dementoituneille ei ole minkäänlaista hoitopaikkaa, vaan he joutuvat viettämään loppuelämänsä vanhusten kanssa.

Suurten säästöjen vuoksi (vainko?) esitetään esimerkiksi salamyhkäisiä priorisointeja, omaishoitajien lukumäärän runsasta lisäämistä, vapaaehtoistyön ja järjestöjen osuuden suurta kasvua ja hoitajien eläkevuosien korottamista.

Uskooko joku tosissaan, että tämän päivän työssäkäyvät naiset siirtyvät hoitamaan vanhuksiaan? Tai että tämän päivän keski-ikäinen stressaantunut ja itsekäs henkilö ryhtyy vapaaehtoiseksi? Tai hoitajat tässä tunnelmassa jaksavat 65-vuotiaiksi?

Eläkeläisissä ja työttömissäkin on suuri voimavara. Miten sen saisi naapuriapu- ja ystävätoimintaan tehokkaammin mukaan? Jos emme muuten saa päättäjiä hyväksymään inhimillisiä ja säästäväisiä tärkeysjärjestyksiä, lienee syytä muistuttaa: Mekin vanhenemme ja noin joka kolmas meistä vanhaksi tultuaan ehkä dementoituu! Hyvät teot palaavat tekijälleen hyvinä tekoina.

Kirjoittaja työskentelee toiminnanohjaajana Turun Lähimmäispalveluyhdistys ry:ssä.