Suomi 1948-kolumni
Veli Junttila:
Arava lähti alulle

Vuonna 1948 oli esillä kaksi suurta sosiaalipoliittista kysymystä, lapsilisät ja valtion tukema asuntotuotanto. Lapsilisistä saatiin ratkaisu ja niiden maksatus alkoi 1.10. 1948. Sosiaalinen asuntotuotanto valmisteltiin niin pitkälle, että arava-järjestelmä käynnistyi huhtikuussa 1949.

Asuntopolitiikan tutkijat ovat laskeneet, että väestökeskusten asuntovajaus oli ollut jo 1944 vaikea, noin 50000 asuntoa. Vuoden 1948 lopussa vajaus oli jo 74800 asuntoa.

Vuonna 1949 huoneenvuokralautakunnilla oli lähes 28000 hakemusta, mutta niistä voitiin täyttää vain noin 1300 hakemusta.

Asuntotuotannon elvyttäminen oli siis välttämätöntä ja nimen omaan kaupungeissa. Asuntopolitiikasta väitellyt Anneli Juntto on todennut, että tuohon aikaan vielä "politiikka priorisoi maaseutua". Säännöstellyt rakennustarvikkeet suunnattiin maaseudulle, maaseudun pientalot rakennettiin kotimaisista tarvikkeista ja väestökeskukset saivat odottaa.

Myöskään yksityisiä vuokrakiinteistöjä ei rakennettu vuokrasäännöstelyn vuoksi.

Vuosina 1941-51 rakennettiin maaseudulle 155000 asuntoa ja kaupunkeihin 56600. Samoina vuosina kaupunkien ja kauppaloiden väestö kasvoi 415000 hengellä, mutta maaseudun 51000 hengellä.

Asuntokysymys oli paitsi maaseudun ja kaupungin myös oikeiston ja vasemmiston kiistakapula. Oikeisto pelkäsi, että asuntolainoituksesta tulee valtiolle uusi ja ylimääräinen sosiaalinen rasite.

Ehkä aravalle oli eduksi, että sen ajamisen otti vuonna 1948 asiakseen Väestöliitto, epäpoliittinen lapsi- ja perhepoliittinen etujärjestö.

Valtiovallan kaupunkeihin suunnatut asuntopoliittiset hankkeet olivat ennen aravaa vähäisiä ja satunnaisia. Vuoden 1945 hallitusohjelmassa, jonka kolme suurta puoluetta laativat, vaadittiin julkisen sektorin aktiivista osallistumista yleishyödylliseen asuntotuotantoon ja samalla edellytettiin asuntomarkkinoiden yhteiskunnallista valvontaa.

Paljon ei tapahtunut ja Väestöliitto sai vuonna 1948 todeta, että valtiolla ei ole minkäänlaista asuntopoliittista ohjelmaa. Myös ei ollut mitään julkista elintä, joka olisi vastannut asuntokysymyksestä.

Väestöliitto jätti Vuokralaisten keskusliiton kanssa asuntoasioista kirjelmän valtioneuvostolle toukokuussa 1948. Myöhemmin samana vuonna Väestöliitto oli monta kertaa aloitteineen valtioneuvostossa.

Väestöliitto ehdotti, että perustetaan pysyvä asuntopolitiikkaa ohjaava valtion elin, asuntorakennustuotannon valtuuskunta eli ARAVA niinkuin se myöhemmin laajalti tunnettiin. Nimen ja organisaation esikuvana oli SOTEVA, Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta.

Aloitteen jälkeen valtioneuvosto asetti elokuussa 1948 asuntorakennustoiminnan organisoimiskomitean, jota johti postipankin pääjohtaja Teuvo Aura ja jäseninä olivat professori Ole Gripenberg ja Väestöliiton toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen.

Mainitun komitean sekä erityisen asuntotuotantokomitean työnä syntyi vuonna 1948 kaksi yhteensä 24 sivun mietintöä lakiesityksineen. Vuonna 1948 säädettiin komiteoiden työn pohjalta asuntotuotannon verohuojennuslaki, sitten vuonna 1949 omistusasuntoihin tähtäävä asuntolainalaki ja perustettiin tilapäinen asuntotuotantoneuvottelukunta, jota kutsuttiin aravaksi.

Sodanjälkeinen asutus- ja asuntorakentamistoiminta oli siis laajaa maaseudulla, jossa asutettiin karjalalaisia ja rintamamiehiä, mutta huomattavaa on että näiden taloryhmiä nousi myös kaupunkeihin, niin Turkuunkin.

Vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain nojalla rakennettiin vuoteen 1958 mennessä 75000 asuinrakennusta, joista siirtoväelle runsas neljännes.

Tämä asuntotuotanto oli osittain sosiaaliturvan vastine, jolla myös lunastettiin lupauksia rintamamiesten maansaannista, tosin ei Itä-Karjalasta, vaan vuoden 1944 rajojen Suomesta.

Myös sellaisen näkökulman Anneli Juntto esittää, että maalle asuttaminen katsottiin kaikin puolin terveeksi ratkaisuksi, joka ehkäisee yhteiskunnan radikalisoitumisen ja myös varmistaa kaupunkeja paremmin korkean syntyvyyden.

Kirjoittaja Veli Junttila on Turun Sanomien toimittaja.