Syyskuun kihlaus

Palkansaajien etujärjestö SAK ja maataloustuottajien edunajaja MTK ovat päättäneet perustaa yhteisen neuvottelukunnan. Levottomassa, nopeasti muuttuvassa maailmassa entiset viholliset hakevat turvaa toisistaan.

Työntekijäin ja työnantajain järjestöjen ensimmäinen kättä päälle -sopimus sai vuonna 1940 nimen "tammikuun kihlaus". Työmiehen ja talonpojan yllättävä lähentyminen on siten "syyskuun kihlaus", ellei peräti "avoliitto".

Suomi on korporaatioiden maa. Täällä etujärjestöjen vallankäyttö on aika ajoin jyrännyt eduskunnan ja hallituksenkin yli.

Sen vuoksi SAK:n Lauri Ihalaisen ja MTK:n Esa Härmälän yhteiset pohdiskelut Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa on syytä noteerata merkittäväksi ilmiöksi.

Uusi hanke on herättänyt lähinnä myötäsukaista hyrinää, mutta se avaa myös pelottavia visioita.

Kuvitellaanpa, että SAK:n ja MTK:n välille todellakin syntyy kiinteä edunvalvontayhteistyö. Sitten jostain syystä, joko sisäisistä tai ulkoisista seikoista johtuen, Suomen hallitus joutuu turvautumaan rakenteelliseen reformiin, leikkaamaan kansalaisilta ns. saavutettuja etuja.

Jos silloin palkansaajajärjestöt uhkaavat yleislakolla ja kaiken lisäksi maataloustuottajajärjestö samanaikaisesti väläyttää esimerkiksi elintarvikkeiden luovutuslakkoa, mikä tahansa hallitus menee siinä kyllä polvilleen. Kansallinen katastrofi on silloin lähellä.

Etujärjestöt ovat meillä tottuneet ottamaan suuremman roolin kuin muissa maissa.

Lauri Ihalainen määrittelee SAK:n ja MTK:n yhteiseksi tehtäväksi hyvinvointiyhteiskunnan puolustamisen. "Meidän on huolehdittava, ettei keskeinen palvelu- ja sosiaaliturvajärjestelmä rapaudu", hän sanoo.

Esa Härmälä näkee yhteiskunnan uhkakuvat samaan tapaan ja viittaa muun muassa pyrkimyksiin eläkejärjestelmien nakertamiseksi.

Etujärjestöt tulevat meillä herkästi puolueiden reviirille. SAK:n ja MTK:n liitto, syyskuun kihlaus, voidaan kuvitella jopa alkusysäykseksi Punamullan puolueelle.

Punamultahallituksen esileikkinä työmiehen ja talonpojan liitto joka tapauksessa nähdään, haluttiin sitä tai ei. Härmälä vihjasi jo mahdollisuuteen, löytyykö yhteisiä ajatuksia esitettäväksi, kun hallitusohjelmaa keväällä tehdään.

Joissakin kommenteissa on myös viitattu siihen, miten samat voimat ovat itsenäisyyden alkutaipaleella olleet torjumassa kuningasvaltaa, oikeistoradikalismia ja kommunismiakin. Mitä sitten?

Kyllä tässä haikaillaan nyt enemmän menneisyyden kuin tulevaisuuden perään! Sitä paitsi kun lähtee isäntien kanssa marjaan, joutuu helposti maksumieheksi. Suomenmaa-lehti kiirehti jo ehdottamaan SAK:n lehtisetelitukea kepulehdille.

Uuden yhteistyöhankkeen innoittamana Ihalainen näyttää olevan varsin rempseä antamaan tukensa katokorvauksillekin. "Lähden siitä, että korvaukset hoidetaan syksyn lisäbudjetista", hän huikkaa. Hyvähän se on toisten rahapussilla rellestellä.

Viljelijät tarvitsevat ja ansaitsevat varmasti katokorvauksensa, mutta ei niitä voi noin vain syksyn lisäbudjetista luvata, ennen kuin selvitetään kunnolla niiden vaatima korvaustaso.

Kun Hintsan isäntä, mahtitalonpoika Heikki Haavisto väläytti jopa miljardin markan korvaustarvetta, tuskin sellainen summa Lipposen hallitukselta helposti luiskahtaa.

Tuottajien ja kuluttajien vanhassa vastakkainasettelussa ei sinänsä ole enää mitään mieltä - jos on koskaan toden teolla ollutkaan.

Mutta varsinkin nykyisessä maailmassa, jossa viljelijän ja palkansaajan ammattiyhdistelmä on yhä yleisempi, välttämättömämpi ja jopa toivottavampi, vanhassa vihanpidossa ei ole mitään mieltä. Ns. elintarvikeketjun sisällä tuottajat ja duunarit ovat olleet yhteistyössä aiemminkin.

Maaseudun asuttuna pitämiseksi tarvitaan kaikkien kansalaisryhmien yhteistyötä. Ei ole kenenkään etu, jos suomalaiset kylät kuihtuvat.

P.S. Kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila (kesk) on esittänyt, että Suomen on Venäjän ruoka-avun vastapainoksi vaadittava maksuksi esimerkiksi raaka-aineita. Toisin sanoen Suomen ei siis pitäisi auttaa Venäjää, vaan on myytävä apua naapurillemme.

Voisiko tätä "Anttilan mallia" soveltaa myös kansallisella tasolla? Kun valtio antaa katokorvauksia hädässä oleville viljelijöille, pitäisikö heiltä vaatia vastapainoksi jotakin valtiolle, jos ei nyt niin myöhemmin?

Humanitäärisen avun perusolemus ei ole kaikille kirkastunut.

Kirjoittaja Aimo Massinen on Turun Sanomien päätoimittaja.