Massinen ja Mannerheim

Varsinkin pakinatyyppisissä kolumneissa on tapana lyödä hieman yli, ali ja ohikin, mutta foul! päätoimittaja Aimo Massisen (TS 12.9.) mukaan Mannerheim oli "presidentiksi surkimus" ja aivan "ulkona ulkopolitiikasta".

Mannerheimin ulkopoliittista ajattelua ja toimintaa luonnehtinee ehkä hieman Massista paremmin muistinvaraiset havainnot tältä vuosisadalta.

Tavoite Suomen itsenäisyydestä suomalaisin voimin 1917-1918 johti silloisen hallitusvallan ja ylipäällikön väliseen ristiriitaan, mikä tuli vastaan saksalaisten "apujoukkojen" kutsumisessa ohi ylipäällikön ajatusmaailman.

Mannerheimin toimenpiteet olivat jo silloin ulkopoliittisesti oikeasuuntaiset eli vain omin voimin itsenäistyminen luo maalle asiaan kuuluvan sisäisen tunteen ja ulkopuolisen arvostuksen.

1930-luvulla Mannerheim kykeni näkemään valtionjohtoa paremmin mitä oli tuleva. Suomen itsenäisyyteen ei ollut luotu riittävää uskottavuutta, joka silloin niin kuin nytkin - valitettavasti - perustuu yhtä suuressa määrin aseisiin kuin diplomatiaankin. Silloinkaan Mannerheimia ei aluksi uskottu, mutta oltiin hädän hetkellä valmiit turvautumaan Mannerheimin käyttöön sotapäällikkönä. Neuvostoliiton painostuksen alla ennen sodan syttymistä Mannerheim oli valtiomiehenä pidemmälle näkevä kuin vallassa oleva maan hallitus ja oli valmius tiettyihin myönnytyksiin valtioitsenäisyyden pelastamiseksi. Neuvottelut kariutuivat ja olisivat joka tapauksessa ilmeisesti kariutuneet. Oltiin kuitenkin luotu jonkinkaltainen kyky huolehtia maan itsenäisyydestä myös aseellisen selkkauksen aikana ja selvittiin välirauhaan ja kohti laajenevaa maailmansotaa.

Saksan painostuksesta huolimatta v. 1941-42 aikana länsiliittoutuneille ja Neuvostoliitolle aivan olennaista sotakaluston kulku-uraa, Muurmanskin rataa ei katkaistu eikä merkittävästi edes häiritty mahdollisuuksista huolimatta. Raskaan painostuksen alla myöskään Leningradin piiritykseen eikä mahdollisuuksien rajoissa olleeseen kaupungin valtaamiseen ryhdytty Mannerheimin ulkopoliittisen ja pitkälle tulevaisuuteen ulottuvan ajattelun perusteella. Rytin presidenttinä yksin allekirjoittama sopimus apuvoimien saamisesta v. 1944 läpimurtotaistelujen tukahduttamiseksi ei syntynyt vain Rytin ja silloisen pääministerin päässä vaan merkittävästi siihen vaikutti Mannerheimin tahto ja ymmärrys, tilannehallinta. Siirryttäessä kohti rauhaa vain Mannerheimin persoona mahdollisti irrottautumisen ja aseitten kääntämisen Pohjois-Suomessa ja vähän etelässäkin olevia saksalaisia joukkoja vastaan. Se oli valtiomiehen päätös ja eräänlainen henkilökohtainen uhraus.

Silloisissa olosuhteissa välttämättömän yya-asiakirjan ensi version Mannerheim on itse omilla harakanvarpaillaan on dokumentaarisesti muokannut. Toimenpiteet eivät tapahtuneet sotapäällikkönä vaan valtiomiehenä, joka sairastuessaan normaali ihmisen tavoin pyrki pitkittämään elämäänsä kaikin silloisin lääketieteen tarjoamin toimenpitein. Väärinkö?

Aina virkistävä päätoimittaja Massinen voisi joskus tarttua käsittelemättä jääneeseen presidentti Paasikiven ja aikalaisensa pääministeri Kekkosen yhteistoimintaan ulkopolitiikassa 1950-luvulla.

Pentti Lehvonen

Minä käsittelin lyhyesti Mannerheimin noin puolitoista vuotta kestänyttä presidenttikautta (4.8.1944 - 4.3.1946), en hänen koko "ulkopoliittista uraansa". Kannanottoni perustui lähinnä kirjailija Veijo Meren kuvaukseen tuosta lyhyksi jääneestä vaiheesta.

Kaikella ystävyydellä

Aimo Massinen