Pääkirjoitus 15.9.1998:
Haaviston kelpo ajatus:
lisää painoa EU:n alueellisuudelle

MTK:n entinen puheenjohtaja, ex-ulkoministeri ja raisiolaisen Hintsan tilan vanhaisäntä Heikki Haavisto, 63 on yhä voimissaan. Vaikka vakavasta sairastumisesta toipuminen on verottanut kehon kuntoa, vanha tuttu henkinen särmä ja särmikkyys ovat tallella.

Lehtemme viikonvaihteen haastattelussa (TS 13.9.) Haavisto ruoti kriittisellä otteella Euro-Suomen tekemisiä ja varsinkin tekemättä jättämisiä. Jälkimmäisiin kuuluu Lipposen hallituksen ajama pohjoisen ulottuvuuden strategia, jota Haavisto moittii sisällöltään turhan kapeaksi, koska siinä puhutaan vain EU:n ulkosuhteista.

Edellisen hallituksen ulkoministerinä EU-jäsenyysneuvotteluja vetänyt Haavisto ottaisi pohjoiseen ulottuvuuteen mukaan myös maatalous- ja aluepolitiikan. Näin noteerattaisiin ulkopoliittisen ympäristön lisäksi ilmansuuntamme luonnonolosuhteet, jotka poikkeavat monin tavoin muun Euroopan oloista.

Haaviston ehdottama alueellistaminen olisi radikaali askel uudenlaiseen EU-ajatteluun. Unionia ei nähtäisikään enää vain valtioiden rajaamana yhteisönä, vaan myös maantieteellisinä kokonaisuuksina, joita yhdistää olosuhteiden samanlaisuus tai poikkeuksellisuus.

Alueellisuuden näkökulmasta kainuulaisella karjatilallisella ja Etelä-Italian oliivinviljelijällä voi olla paljon yhteistä. Molemmat joutuvat harjoittamaan elinkeinoaan roimasti EU:n keskimäärää heikommissa tuotanto-oloissa. Toisen vaivana vain ovat usein ylenmääräiset sateet, toisen alituinen kuivuus.

Viljelijäväen piinkovana edunvalvojana elämäntyönsä tehnyt Haavisto arvostelee ankarasti EU:n maatalouspolitiikkaa, eikä syyttä. CAP-järjestelmä on kallis ja nurinkurinen tukiautomaatti, joka syytää rahaa väärällä tavalla vääriin kohteisiin.

Kaikkein vähiten unionin maatalouspolitiikka tuntuu kantavan huolta tuotannollisen eriarvoisuuden tasaamisesta. Yleisesti tukijärjestelmä palkitsee eniten niitä, joilla menee muutenkin hyvin. Suomen kaltainen maatalouden marginaalimaa ei siinä jaossa pärjää, kuten tuore Agenda 2000 esitys osoittaa.

CAP-järjestelmä voisi toimia, jos eri tuotantosuunnat saisivat hakeutua vapaasti sinne, missä niillä on parhaat menestymisen edellytykset. Tähän mikään EU-maa tuskin kuitenkaan suostuu niin kauan kuin ruoka on strateginen hyödyke. Kriisin varalta jokainen valtio haluaa olla elintarvikehuollossa mahdollisimman omavarainen.

Vaikka Haavisto on tyytymätön EU:n yhteiseen CAP-systeemiin, hän pitää vaihtoehtona nimenomaan alueellisen ulottuvuuden korostamista. Tässä näkyy selkeä ero eräiden keskustalaisten ajamaan linjaan, jossa vaaditaan paluuta puhtaasti kansalliseen maatalouspolitiikkaan eli aikaan ennen EU:ta.

Näin suuriin taka-askeliin euroyhteisön olisi varmasti vaikea pelkästään arvovaltasyistä suostua. Toisaalta nykymenolla umpikuja uhkaa viimeistään siinä vaiheessa, kun unionin on joskus ensi vuosikymmenen puolivälissä määrä laajentua Keski- ja Itä-Eurooppaan.

Olisikohan Haaviston näkemyksissä aineksia eurooppalaisen alue- ja maatalouspolitiikan uudistamiseksi.