Kirjoittajavieras Leo Suomela:
Äidinkielen opetuksen harhat

Kirjoittaja Leo Suomela on turkulainen filosofian tohtori ja kirjailija.
Kirjoittaja Leo Suomela on turkulainen filosofian tohtori ja kirjailija.

Ylioppilaskokelaitten taito kirjoittaa äidinkieltään on viime vuosina huonontunut. Muodikkaasti kauhistellaan tämän kulttuurielämämme selvän myrskyn merkkejä. Viralliset opetussuunnitelmat eivät ole muunlaisia tuloksia valmistelleetkaan saatavillemme, siispä ei tarvitse kauhistella.

Lukiolaisen (ja peruskoululaisen) hyvän kirjoitustaidon lähtökohdiksi kelpaavat vain sanataiteen (=kaunokirjallisuuden) eri lajit ja siten niitten kielenlajit. Kuitenkin romaanin, näytelmän tai vaikkapa lyriikan kielenlaji on kehittynyt synnyttämään vastaanottajansa tajunnassa etupäässä mielihyvänsävyisiä elämyksiä. Jokaisella niistä on oma, matemaattisin keinoin täsmällisesti määriteltävä rakennekokonaisuutensa, eikä se kokonaisuus kelpaa muuhun kuin tuottamaan elämyksiä nimenomaan sen kaunokirjallisuuden lajin, esimerkiksi romaanin piirissä.

Asiakielellä on myös oma, vain sille kuuluva rakennekokonaisuutensa. Sen avulla välitetään yksiselitteistä asiatietoa lukijan mieleen, joskus jopa tuotetaan elämyksiäkin.

Tekstit tarjoavat mallinsa kukin niitä lukeville. Kaikkea taidetta leimaa monimielisyys: kaikki on miellettävä ainakin kahdella eri tavalla. Asiateksti ei taasen siedä monimielisyyttä lainkaan: sen lukijan on ymmärrettävä tekstin asiat vain yhdellä tavalla, vieläpä yhden lukemiskerran aikana.

Äidinkielen tunneilla opitaan kulttuurihistorian tietojen lisäksi pääasiassa sanoja ja niitten merkityksiä sekä kirjoittamiseen liittyviä, mekaanisia toimia, ja kirjoitusten arvioinnin yhteydessä ajattelun johdonmukaisuus painottuu.

Mielenkiintoa herättävä asiateksti vaatii kirjoittajaltaan paljon muuta: on hallittava kirjoitusten pituudet, kappalejaon järkevä mekaniikka, virkkeet, lauseet, ilmaisun tiivistämiskeinot ja sitten konstit väljentää sanontaa - eli kuusi erikoisalaa sanojen maailman lisäksi. Ilmiselvää tietämisen vähyyttä paikkaillaan mielipiteitten avulla, mutta ne taasen eivät edusta milloinkaan yleispätevää tietoa, luuloa korkeintaan, ja tällöin opetus muuttuu helposti uskotteluksi.

Sanataidetta tuputetaan kaikille. Melkoinen osa nuorista rakentaa kuitenkin taiteellisen elämysmaailmansa joko musiikin tai sitten kuvaamataiteiden varaan, eikä se osa välitä kirjallisuudesta tuon taivaallista.

Tältä osin opetuksen harhaa olisi korjattava selkeästi. Tänäiset lukiolaiset eivät tunne äidinkielensä kielioppia, eikä ilman sen tuntemista opiskella vieraita kieliä menestyksellisesti. Lukiossa olisi sanataide irrotettava nykyisistä yhteyksistään ja siirrettävä valinnaisaineeksi musiikin ja kuvaamataidon seuraan. Kaikkien olisi sen sijaan opittava äidinkielensä kieliopin selkeät perusteet ja sen lisäksi asiakielen kirjoittamisen taito.

Asiakielen kirjoittaja voi soveltaa tietämistään myös muitten kielten, esim. indoeurooppalaisten kielten asiakieltä tuottaessaan. Käytännössä ne tiedot pätevät kaikkialla, mutta niitä ei voi saada sanataiteeseen kuuluvista teksteistä. Ero asiain maailman ja taiteen maailman välillä olisi tehtävä selväksi, eikä tuota rajaa olisi himmennettävä nykyiseen tapaan alusta asti.

Asiat vaativat oman kielensä.