Hoidossa vai
oppimassa

Kattavan kunnallisen lasten päiväkotiverkoston rakentaminen on osa viime vuosikymmeninä harjoitettua sosiaalidemokraattista sosiaalipolitiikkaa. On pidetty tärkeänä, että molemmat vanhemmat osallistuvat yhtäläisesti työelämään ja että kaikki lapset saavat mahdollisimman tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen päiväkodeissa.

Kun julkisuudessa on valtiovallan siunauksella järjestelmällisesti painotettu päiväkotien tärkeää kasvatuksellista tehtävää, vanhemmat ovat vähitellen alkaneet pitää päiväkotihoitoa jopa lasten normaalille kehitykselle välttämättömänä.

Ehkä näkyvimmin julkista asennemuokkausta kunnallisen päivähoidon puolesta on harjoittanut lastentarhanopettajien etujärjestö OAJ. Ajaessaan omia työehtopoliittisia intressejään on se samalla lanseerannut käsitystä "virikkeitä" antavasta päivähoidosta. Etujärjestön mukaan päivähoidon laatu kärsisi väistämättä, jos pedagogiikkaan perehtyneet lastentarhanopettajat korvattaisiin vähemmin koulutetuilla ihmisillä.

Ehdotus lasten päivähoito-oikeuden kaventamisesta on osoittanut, miten hyvin virallinen oppi virikkeellisen päivähoidon tärkeydestä on mennyt perille. Aivan vakavissaan on oltu huolissaan siitä, että työttömien vanhempien lasten koko tulevaisuus on vaarassa, jos he eivät pääse päiväkotiin kehittymään. Lasten päivähoito-oikeuteen puuttumista on vanhempien keskuudessa pidetty lähes ehdotuksena lasten heitteillejätöstä.

Toinen riemastuttava esimerkki asennemuokkauksen onnistumisesta on vastikään erään iltapäivälehden viikonloppuliitteessä ollut kirjoitus. Sen mukaan päiväkoteja pitäisi väärinkäsitysten estämiseksi ryhtyä kutsumaan leikkikouluiksi. Toimittajat olivat ilmeisen vakuuttuneita siitä, että lapset ovat päiväkodeissa oppimassa eivätkä niinkään päivähoidossa.

Julkinen asennemuokkaus on onnistunut, koska se on kohdistunut otolliseen maaperään. Ensinnäkin usko koulutuksen mukaiseen työnjakoon on yhteiskunnassamme vahva. Ilman alan tutkintoa ei tule puuttua vaativaan kasvatustehtävään. Toiseksi vanhemmat haluavatkin uskoa, että päiväkotihoito on lapsen edun mukaista. Isät ja äidit voivat puhtaalla omallatunnolla jatkaa työssäkäyntiä heti, kun lapsi saavuttaa päiväkoti-iän. Onhan elintasokilpailussa pärjääminenkin vaikeaa ilman kahden vanhemman tilipussia.

Toisin kuin sadussa, päivähoitoasioissa pieni lapsi ei osaa kertoa, että keisarilla ei ole vaatteita. Epäilys julkisen päivähoidon siunauksellisuudesta herää kuitenkin jo katsomalla päiväkodista kotiin nukkumaan palaavia, uupuneita ja korvatulehduskierteestä kalpeita lapsia. Terve järki ja tuoreet lääketieteelliset tutkimukset osoittavatkin, että paras paikka alle kolmivuotiaalle lapselle on useimmiten oma koti.

Lasten kotihoidon yhteiskunnallinen arvostus pitäisi palauttaa, mutta se ei taida kiinnostaa ketään. Paitsi ehkä valtiota ja kuntia työttömien vanhempien lasten kohdalla - sattuneesta syystä.

Kirjoittaja Timo Kollanus on valtiotieteen maisteri, joka toimii tutkijana Turun yliopistossa.