Raimo Vahteran kolumni 9.9. 1998
Rähmän silmässä

Kieli on vekkuli väline. Suussa se liikkuu, mielessä se elää.

Rähmällään voidaan olla myös silmä kirkkaana. Kiintoisa on mielen polku, jota pitkin rähmä muuttuu pokkuroinniksi.

Keväällä 1995 Sdp:n puheenjohtaja Paavo Lipponen syytti suomalaista mediaa rähmällään olosta vallanpitäjien edessä.

Hän katsoi, että toimittajat mielistelivät hallitusta ja välittivät oppositiosta viis.

Pääministeri Lipponen ei ole palannut aiheeseen.

Vuosikymmenen alussa Timo Vihavaisen kirja Kansakunta rähmällään sai aikaan liki äläkän.

Oliko 70-luvun etukeno pelkkää rähmällään oloa? Kuka oli syvimmin kontallaan?

Keskustelu oli jälkiviisauden sävyttämää muistojen kultausta.

Toisille oli kunniakasta muistuttaa, etten minä mutta muut. Toiset muistuttivat olleensa isänmaan asialla, rähmälläänkin.

Nyttemmin on etsitty sopivaa asentoa Brysselin suuntaan. Ellei sellaista löydy, ainahan voidaan säätää direktiivi. Niistähän ei ole puutetta.

Kansakuntamme kilvoittelu rähmällään olossa tuli etsimättä mieleen, kun luin Unto Hämäläisen kirjoittaman Lännettymisen lyhyen historian.

Kirja on kuin lännettymisen Mitä-Missä-Milloin. Tapahtumien kronologia nostaa pintaan asioita, jotka silloin jäivät ajanvirran pyörteiseen.

Hämäläinen kirjoittaa: "Keskisuomalainen oli ryhtynyt julkaisemaan salaperäisen nimimerkin Kunto Kalvan kirjoituksia Koiviston kauden alkupuolella.

Kalvan kirjoittajat olivat taattuja akateemisia kekkoslaisia ulkopolitiikan vaikuttajia. Kalpa välitti näkemyksiä, joita Juri Derjabin ja muut neuvostodiplomaatit kertoivat sellaisille suomalaisille, joihin he luottivat. 'Kalpa ymmärtää, miten Neuvostoliitossa nähdään Suomi,' Derjabin myönsi julkisestikin."

Kun Derjabin sai uuden aseman syksyllä 1986, hän ei tarvinnut enää Juri Komissarov-nimimerkkiä, vaan häntä haastatteli muutaman kerran vuodessa joku suomalainen tiedotusväline.

"Tavallisesti tuo väline oli Jyväskylässä ilmestyvä keskustalainen Keskisuomalainen", Hämäläinen kirjoittaa.

Puolustusvoimien lippupäivänä 4. kesäkuuta 1989 ulkoministeriön osastopäällikkö Juri Derjabin kertoi Keskisuomalaisessa, ettei EY:n täysjäsenyys sovi puolueettomille maille.

"Tässä suhteessa Neuvostoliiton kanta ei ole muuttunut. On esiintynyt käsityksiä, että se olisi muuttunut. Käsittääkseni Suomessa ei EY:n täysjäsenyyttä ole otettu vakavassa mielessä esille."

Kainuun Sanomien päätoimittajaksi siirtynyt Keijo Korhonen kepitti kolumneissaan EY:n jäsenyyden puoltajia. Hämäläisen mukaan varsinkin keskustassa Korhosen varoituksia luettiin lähes Kekkosen viesteinä jälkipolville.

"Keskisuomalaisen Kunto Kalpa säesti Korhosta: kaksikko oli leppymätön."

Kesäkuussa 1991 presidentti Mauno Koivisto tapasi Venäjän vastavalitun presidentin Boris Jeltsinin. Tapaamisen jälkitunnelmissa Juri Derjabin muistutti Keskisuomalaisessa, että "puolueettomuuspolitiikka ei ole sanonut viimeistä sanaansa."

Derjabin oli loppuun saakka neuvostovallan tiukka edunvartija. Vuonna 1992 hänestä tuli Venäjän ensimmäinen lähettiläs maahamme.

Lännettymisen lyhyt historia näyttää osoittavan, että keskisessä Suomessa oli kohtuullisen näkyvä paikka, jossa saattoi harjoittaa rähmällään oloa.

Derjabinin kiitos Kunto Kalvalle kertoo, että asento on ollut melko syvä, ei mikään polviasento.

Kansakunta rähmällään kirjan jälkeen haravoitiin rähmällään olijoita pitkin ja poikin maata ja puolueita.

Voisi olla kiinnostavaa tutkia myös, miten pitkään rähmällään oltiin.

Lännettymisen lyhyt historia osoittaa kaikessa pintapuolisuudessaankin, että kohtalaisessa ystävyyskumarassa oltiin vielä tällä vuosikymmenelläkin.

Hyvä on muistaa sekin, että suomen kielessä liehakointi ei ole ystävyyden synonyymi.

Kirjoittaja on Turun Sanomain päätoimittaja.